Helena

” Let us focus on the good, do our share and stand tall.”

Heipähei, tervetuloa sivustolle Helena Miikkulainen – Pidetään hyvästä kiinni! Päivittelen tänne ajankohtaisia asioita. Huomaathan päävalikon: pääset myös muille sivustoni sivuille sekä löydät reitit seuraamaan minua somessa.

Vaaliasioiden lisäksi löydät siis myös muistoja vapaaehtoisesta asepalveluksestani, jonka suoritin 30 vuotta sitten, Joensuun valtakunnallisen sankarihauta-alueen kukituksesta ja kokemustoiminnasta. Tai oletko joskus miettinyt, millaista olisi toimia isäntäperheenä ulkomaiselle vaihto-oppilaalle? Avaan meidän perheen hyviä tai erittäin hyviä kokemuksia tästä. Voit myös lukea isoisäni, reviisori August Kärkkäisen 1886-1939) päiväkirjan, jossa hän kertoo sisällissodan tapahtumista Karjalassa keväällä 1918. ”Voi sodan kirous, ihmiset tylsyvät pedoiksi!”

Maanpuolustuskysymykset ovat kiinteä osa elämääni. Olen aloittanut kirjata ylös muistojani ja tunnelmia vapaaehtoisesta asepalveluksestani vuodelta 1996. Monet hetket muistaa kuin eilisen päivän!

Rullaa vain tämä osio/sivu ihan loppuun, sieltä löytyy inttimuistot tällä hetkellä.

Eräs muuten vielä erikoisempia muistojani löytyy tästä sanomalehtiartikkeliin johtavasta linkistä:

https://kaleva.fi/harvinainen-loyto-presidentille-linnan-juhlissa-la/1799743

Olisitkos arvannut? Tuotiin Junnilan kenttäpullo Venäjältä Suomeen.

Elämä on ihmeellistä! Se voi yllättää! Asioita löytyy!

Yhteydenottolomakkeen kautta saat tarvittaessa yhteyden minuun.

Hello, my name is Helena Miikkulainen. Welcome to my web page! I am an active citizen, in 2025 I was even campaigning to be elected to the Joensuu City Council, kaupunginvaltuusto. I am for international Joensuu! I got 62 votes, thank you! It means I got new tasks alltough I wasn’t elected at first attempt. Hopefully there will be another try. There is so much to do, I have ideas and I’m motivated. Trust me please, I’m more than ready.

Olen joensuulainen perheenäiti ja aktiivinen toimija. Omasta mielestäni olen ennen kaikkea nimenomaan äiti. Äitiys on minulle kunnia-asia ja parasta elämässä. On ollut ihanaa saada nähdä omien lasten kasvu upeiksi, vastuullisiksi nuoriksi! Isompikin lapsiluku oli toiveissa, mutta elämässä käy joskus toisella tavalla.

Siksi minulle oli henkilökohtaisestikin tärkeää saada Joensuuhun ns. Tyhjän sylin muistopaikka, josta kerron myös.

Syyslukukauden 2024 perheeseemme kuului italialainen vaihto-oppilas eli toimimme isäntäperheenä, itse asiassa jo kolmannen kerran kaikkiaan. Olen omistanut tälle toiminnalle oman kohdan, oman sivun, pääset sinne päävalikon kautta. Toivottavasti saan sitä kautta välitettyä osan hienosta kokemuksestamme!

Lisäksi olen yksityinen vuokranantaja, vuokraemäntä. Private Land Lady, kuten LikedIniin eli Linkkariin kirjoitin. Vuokraan asuntoja hyvin pitkäaikaisella kokemuksella ja mielelläni myös lemmikinomistajille. Edistän siis eläinystävällisen elämän toteutumista kotikaupungissani. En kuitenkaan halua itseäni kutsuttavan asuntosijoittajaksi, vaan käytän mieluummin nimenomaan ilmaisua vuokraemäntä, joka mielestäni paremmin viittaa tehtävän palveluluonteeseen, miksei pienimuotoisuuteenkin.

Vuonna 2025 olin joensuulainen kuntavaaliehdokas Suomen Keskustan listalla. Koen, että minussa on virtaa ja voimaa ponnistella yhteisten asioitten puolesta; aikaakin minulla on. Osaan ottaa asioista itsenäisesti selvää. Perustan tieteelliseen tietoon. Olen kiinnostunut monista asioista. Muistan yleensä hyvin nimiä ja asiayhteyksia, osaan yhdistellä tietoa, varautua ja ennakoida. Ilman minua ehdokaslista olisi ollut… vaillinainen!

Tavoittelen muutoinkin turvallista, virkeää ja vihreää Joensuuta meille kaikille. Että täällä idässä on hyvä elää. Että Karjalasta kajahtaa!

Suomen Keskustan jäsenenä olen ollut joitakin vuosia. Mutta en koe olevani rivijäsen, vaan oikeastaan koen olevani vaikuttajajäsen. Matka jatkukoon.

Aikaani käytän myös yhdistys- ja järjestöaktiivina. On suuri kunnia saada toimia oman entisen opinahjon perinneyhdistyksessä: olen Joensuun Lyseo-seura ry:n puheenjohtaja. Kuvassa tuon yhdistyksemme tervehdyksen koulun iltamiin 2023. Aivan tämän sivun alussa nähty kuva puolestaan on Lyseon lukion 160-vuotisjuhlista, jossa pidin Lyseo-seuran puheenvuoron. Mikä ilo!

Oletko sinäkin lyskalaisia? Kävitkö Joensuun Lyseon, Joensuun Tyttölyseon, Keskustan lukion tai Lyseon lukion? Katso Lyseo-seuran kotisivut:

Etusivu

Liittyminen on tehty vaivattomaksi: täytä vain sähköinen lomake yhdistyksemme sivuilla. Ainoastaan liittymismaksu, ei vuosimaksuja!

Kuulun myös muihin yhdistyksiin, joiden toimintaan osallistun mahdollisuuksien mukaan. Tällaisia ovat esimerkiksi Pohjois-Karjalan Prikaatin perinnekilta ja Karelian Martat.

Olen seurakuntapäättäjä. Kuulun sekä Joensuun seurakuntaneuvostoon että yhtymän yhteiseen kirkkovaltuustoon. Minut on nimetty ”lapsiasiavaltuutetuksi”, LAVA-tehtävään, jossa katsotaan lapsen edun toteutumista seurakunnallisessa päätöksenteossa, yhdessä seurakunnan työntekijän kanssa.

Lapsivaikutusten arviointi on ollut kirkossa jo jonkin aikaa käytössä. Kuulemme nuoria. Katsomme tulevaisuuteen.

Eivätkös nuoret itse ole sanoneet: Tulevaisuus on joka tapauksessa meidän.

Lisäksi kuulun seurakuntapäättäjänä Kaatuneiden muistotoimikuntaan. Tämä on minulle hyvin arvokas asia. Emme saa unohtaa. ”Himmetä ei muistot koskaan saa.” Isänmaallisuus on perheessä vahva arvo, yli sukupolvien. Olemme maanpuolustushenkisiä ihmisiä.

Olet saattanut kuulla ns. Tyhjän sylin muistopaikasta, sankarihaudoille tuoduista auringonkukista tai suomenhevosista lumipuvuissaan itsenäisyyspäivän kunniavartiossa. Kaikkiin näihin vaikutin vahvasti. Sain ne aikaan, yhdessä ja yhteistyössä toisten samanhenkisten ihmisten kanssa, kyllä se näin on.

Idean lapsettomuussurun hoitoon lainasin muualta, toisilta paikkakunnilta saadun mallin mukaan, samoin ajatuksen sotahevosen kunnioituksesta, kun taas auringonkukka-asia oli kokonaan omaa käsialaani. Oli erityistä laittaa kukkatervehdykset jokaiselle sankarivainajalle Joensuun hautausmaalla. Kiitos vapaasta isänmaasta, lausuin jokaisen kohdalla, nimeltä mainiten.

Katso päävalikon kautta lisää tästä kukituksesta, joka on saanut paljon myönteistä huomiota ja jota pyritään tietenkin jatkamaan vuosittain, mikäli lahjoituskukkia on edelleen mahdollista saada tähän käyttöön. Käythän siis sivulla Kukitetaan sankarihaudat!

Auringonkukkaoperaation lisäksi toivon voivani tehdä vielä paljon muutakin tämän kaupungin, maakunnan ja maan hyväksi. Esimerkin tähän olen tainnut saada jo lapsuudessani: oli kontakteja, vaikutteita, malleja, jotka kannustavat ponnistelemaan.

Olen myös miettinyt, mitä rovasti Kaikkonen sanoi äitini muistotilaisuudessa minulle ja veljelleni: ”Teillä on joensuulaisen kulttuurikodin perintö vaalittavana.”

Olen kouluttautunut myös kokemustoimijaksi, jotta omaan nivelreumasairauteen liittyvä kokemustieto saadaan tarvittaessa laajempaan käyttöön eli jotta voimme kehittää entistä laadukkaampia sosiaali- ja terveyspalveluja. Katso esittelyvideoni kohdasta Kokemustoiminta.

Pitkäaikaissairaudesta huolimatta löydän usein aamuisin päästäni saman ajatuksen: Kiitos, että saan nousta TERVEENÄ JA TOIMINTAKUNTOISENA tähän päivään!

Miten ihmeessä voin kokea oloni terveeksi, vaikka olen reumaatikko?!

No, en tietenkään anna reuman kuten en minkään muunkaan toissijaisen asian määritellä itseäni. Voimia saan monista kiinnostavista jutuista.

Tykkään joskus heittäytyä, etenkin jos on kysymys hyötyhommista. Uuteen koulutukseen esimerkiksi lähdin Karelian Marttojen sähköpostiviestin innoittamana: kysyttiin halukkuutta suorittaa järjestyksenvalvojan peruskurssi. Tietenkin, sinne siis!

Guru Security järjesti. Loppukoe meni Runebergin päivänä 2025 kirkkaasti läpi. Sitten olenkin ollut valmiina palvelukseen, poliisi nimittäin hyväksyi korttihakemukseni. Olenhan nuhteeton kansalainen, mikä täten mahdollisille tulevaisuudenkin äänestäjilleni tiedotetaan. 🙂 Joten saatat hyvinkin nähdä minua järkkärikeikoilla.

Työelämä

”Näytät tutulta, missä oot töissä”, minulta usein kysytään. Olemme voineet nähdä missä vaan, vaikka kevään 2023 eduskuntavaalikentillä, kun sain työskennellä paikallisen kärkiehdokkaan tiimissä, hänen kampanjansa vaalipäällikkönä. Olen elämäni aikana työskennellyt monissa eri tehtävissä aina Fazerin ja Pauligin tehtailta Helsinki-Vantaan kansainväliselle lentokentälle asti.

Kotiäitinä toimin pitkään – ja olen ylpeä siitä. Tekisin edelleen saman valinnan. Olen ensisijaisesti äiti.

Jo vuosia minulla on ollut omiin aikatauluihini sopiva keikkatyö Liperin varhaiskasvatuksessa eli voin vastaanottaa sijaisuuksia Kuntarekry-järjestelmän kautta. Lapset ovat enimmäkseen hauskoja, ihania, valloittavia! Mutta tähän alaan valitettavasti liittyy varjopuolia, jotka pitäisi pikimmiten korjata.

Edellämainitussa LinkedIn-palvelussa voitkin nähdä, että minulla onkin Open to work -profiili. En kai taida päiväkotisijaisen roolissa syvemmin päästä toteuttamaan itseäni, vaikka kannan siinäkin tehtävässä vastuuta. Enemmän minua inspiroi kuitenkin tehtävät, joissa pääsee aidosti vaikuttamaan.

Etsin siis muutakin työtä varhaiskasvatus- ja järjestyksenvalvojakeikkojen lisäksi. Yleishyödyllinen tarkoitus täytyy olla, ts. merkitys. Haluan myös ehtiä hoitaa muut velvollisuuteni kuten oman kiinteistön hoidon lumitöineen, luottamustehtävät, jne.

Monenlaista osaamista on luonnollisesti ehtinyt jo kertyä, ja kertyy jatkuvasti, koska minulla näyttää olevan meneillään jonkinlainen ”herkkyyskausi” uuden oppimiseen jälleen kerran. Minulla on avoin ja taipuisa mieli, enkä ole jäykkä muuten kuin korkeintaan hieman reuman takia.

Varmuuden vuoksi mainittakoon, että en ole vielä pitkiin aikoihin lähelläkään eläkeikää. Joten vinkkaathan vaikka mahdollisista piilotyöpaikoista, joihin voisin pyrkiä! Tai voisitko suositella minua jollekulle?

Monet, monet asiat kiinnostavat minua, ja uskonpa, että asioihin TODELLA voi myös vaikuttaa. Kyseleminen ja tiedonhankinta, niillä pääsee alkuun.

Koulutus

Kävin peruskoulun Kanervalan ala-asteella ja Keskustan yläasteella täällä Joensuussa. Ylioppilaaksi kirjoitin Joensuun Lyseon lukiosta 31.5.1989 tuloksella viisi laudaturia ja yksi magna sekä koulun paras ruotsin suoritus sinä keväänä. Sain kaksi ruotsinkielistä kirjaakin palkinnoksi. Lukioaika oli ihanaa, kunpa se olisi voinut jatkua edes vähän pidempään?

Sitten tie vei saman tien pääkaupunkiin opiskelemaan teologiaa (se tuntui sopivalta silloin).

Koulutukseltani olen teologian kandidaatti Helsingin Yliopistosta. Olen saanut hyvin yleissivistävän, klassisen koulutuksen. Teologi voi työskennellä monilla aloilla. Pääaineeksi valitsin Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian, koska historia on minun juttuni. On elintärkeää tietää menneisyydestä, että voi suunnata tulevaisuuteen.

Siksi päätin eräänä päivänä julkaista tällä sivustollani isoisän päiväkirjan keväältä 1918. Se on kyllä… hurja ja koskettava. Luethan loppuun, sillä siellä odottaa jotain, minkä haluaisin sinun tietävän. Etsi siis päävalikosta Runollinen paikka metsäojan varressa.

Harrastuksena sukututkimus

Harrastan pienimuotoisesti sukututkimusta, ts. silloin tällöin tulee pohdittua, millaista esivanhempien elämä on mahtanut olla. Yllätyksiltäkään ei ole voinut välttyä. Se on kai aika tavallista, kuuluu lajin luonteeseen.

Omien sukulaisteni osalta eniten on järkyttänyt mummin ja isosedän kohtalot. Kirkonkirous ja teloitus! Niin julmaa ja epäoikeudenmukaista.

Kun Liperin Taipaleen ortodoksiseurakuntaan kuulunut isänäitini halusi luterilaisen isänisäni kanssa avioituessaan siirtyä Joensuun luterilaisen seurakunnan jäseneksi, pamahti mukaan kirkonkirous. Siitä on oikein dokumentti olemassa. Ja kun sisällissodassa taisteltiin tulikuumassa Viipurissa, pamahti jälleen. Hävinneen puolen nuori rivimies ammuttiin ilman tutkintaa ojan varteen. Hänet myös arkistotietojen mukaan jätettiin siunaamatta hautaan, mikä on minulle hyvin, hyvin vaikea ajatus.

Miten korjata, tai korvata? Olen itse asiassa ottanut yhteyttä hiippakuntamme piispaan, mutta vielä asia ei ole sieltä puolelta edennyt. Miten Sinä tekisit? Miten siunataan, miten muistetaan siunaamaton? Tuohon aikaan käytännössä kaikki kuuluivat kirkkoon, koska uskonnonvapaus tuli vasta muutamaa vuotta myöhemmin.

Kotona olleet lahjaksi saadut ikonit jouduin mummin kohtalon paljastumisen jälkeen siirtämään sellaiseen paikkaan, josta minun ei jatkuvasti tarvitse nähdä niitä. Sen verran sieppasi, ja sieppaa edelleen.

Ennen ei ollut paremmin, tulee monesti mieleen.

Oletko Sinäkin törmännyt asioihin, jotka tulivat täysin yllätyksenä? Joista ei oltu hiiskuttu, mutta jotka eräänä kauniina päivänä ryöpsähtivät tietoisuuteesi? Oliko julmaa ja epäoikeudenmukaista? Oliko kärsimys, myös itsellesi? Miten olet selvinnyt, vai oletko? (Minulla puhkesi nivelreuma…)

Voit lukea tuosta Antti Kärkkäisen kohtalosta isoisäni päiväkirjasta, joka löytyy päävalikon kautta kohdasta Runollinen paikka metsäojan varressa. Veljekset arvostivat toisiaan syvästi, vaikka sijoittuivat sodan vastakkaisille puolille. Sen aistii selvästi.

Rakkaus ei koskaan katoa.

Sukututkimusharrastuksen hyvänä puolena mainittakoon, että digiaika on helpottanut tätä hommaa. Vielä kun saisi tekoälyn valjastettua avuksi? Minulla on myös kaupallinen DNA-testi tehtynä, se on ns. autosomaali- eli serkkutesti nimeltään MyHeritageDNA. Jos hankit saman, voimme ehkä nähdä, että olemme sukua. Sekin on hyvin tavallista. Sitäkin kautta voi lähettää viestejä.

Käyn Joensuun seudun kansalaisopiston sukututkimuskursseilla. Kurssilla on erittäin etevä ohjaaja, Saara. Mitä hän ei heti paikalla tiedä, seuraavalla kerralla tietää. Vahva suositus!

Mustavalkokuva: mummini Helena Kärkkäinen, o.s. Heino, syntyjään Hovatoff, ja isäni Pekka Kärkkäinen sisaruksineen kesäpäivänä puutarhassa koti-Joensuussa. Mummi oli kotiompelija, isä lakimies, setä insinööri, kaksi tädeistä opettajia ja yksi oli sairaanhoitaja. Mummi piti äitien rintaneulaa, jossa lyyrat komeilivat lasten ylioppilaslakkien lukumäärän mukaan, ei tosin juuri tässä kuvassa. Mummilla oli siis viisi lyyraa. Ihan kelpo suoritus leskiäidiltä! Ja hyvä JYK, Joensuu!

Oppia ikä kaikki

Koulutuksista vielä pari asiaa. Nuorena suoritin Helsingin lääketieteellisessä tiedekunnassa psykiatrian perusopinnot. Sehän se vasta kiinnostavaa olikin! Monet hyvät work shopit muistan. Pohdittiin tapausesimerkein, mikä kuvitteellisella potilaalla voisi olla hätänä. Lopputulokseen ei missään tapauksessa saanut suoraan hypätä, vaan piti aidosti pohtia eri vaihtoehtoja. Erotusdiagnoosit?

Koulutusta järjestettiin myös Lapinlahden sairaalassa Helsingissä. Upea miljöö!

Olen nimittäin vanhojen rakennusten suuri ystävä ja puolustaja. Asun itsekin vanhassa talossa. Haluan, että vanhasta rakennuskannasta puhutaan kauniisti ja että korjauskustannuksia ei liioitella. Oman nykyään yli 100-vuotiaan sukutalon kunnostamiseen osallistuneille muuten aivan superlämpimät kiitokset, aina ja edelleen!!

Niistä psykiatrian perusopinnoista vielä. Erityisesti mieleeni on jäänyt myös se, että sain arvoisilta lääkisläisiltä kutsun tulla katsomaan heidän valmistamaa esitystä komediateatteri Areenaan Hakaniemeen. Miten taitavaa ja ehtiväistä porukkaa, ajattelin. Esitys oli tietenkin hyvin hyvin hauska, ja olin otettu kutsusta.

Tällä hetkellä teen opastuspalvelujen ammattitutkintoon liittyviä opintoja Pohjois-Karjalan koulutuskuntayhtymä Riveriassa. Tähtäsin ensin paikallisoppaaksi, mutta nyt on haaveena koko tutkinnon suorittaminen, koska on ollut niin mielekästä. Annoin jo ensimmäiset näyttökokeeni, wuhuu! Aihe ekaan näyttöön olikin ollut olemassa pitkään. Joensuun Lyseo-seuran puheenjohtajana minua innostaa kunnianarvoisan koulumme pitkä, vaiheikas historia. Teinkin opastuksen koulun 160-vuotisjuhlavuotta silmällä pitäen.

Sitten oli vuorossa vieraalla kielellä opastaminen. Puhun mielelläni englantia, ja sen sujuvuudesta ovat natiivipuhujatkin antaneet minulle tunnustusta. Minulla ei olekaan tyypillistä suomalaista aksenttia, koska pyrin viimeistelemään ääntämyksen.

Vielä muutamat jutut purkkiin, ja sitten pitäisi matkaoppaan tutkinnon olla koossa.

Entäs tämä sitten? Keskustavaikuttajavalmennus 2024 antoi konkreettisia eväitä vaikuttajan polulla. Suoritin myös valmennukseen liittyvät opintopisteet. Aivan huikea kurssi! Nyt on valtakunnallinen verkosto ja kaikkea. Kaiken kukkuraksi todistukset jakoi valtioneuvos Matti Taneli Vanhanen, Lepsämän paikallisyhdistyksen puheenjohtaja.

Periaatteessahan tämä yhteiskunnallinen elämä lähti jokunen vuosi siitä, kun yhdessä naapureitten kanssa pystyttiin vaikuttamaan muutamiin hyvin lähellä meitä oleviin asioihin. Piti kysellä, laittaa sähköpostia, soitella, oikaista puutteellisia käsityksiä, jne. Se voi joskus olla pienestä kiinni!

Ja siitä myös lähti tämä vaikuttajan elämä, kun seurasin vanhemman tyttären kahta kautta Joensuun Nuorisovaltuustossa. Hän kertoi nuvalaisten tapaamisista kaupungin johtoryhmän kanssa, tapahtumista, työlauantaipäivistä, omasta osallistumisestaan Rakennus- ja ympäristölautakuntaan, ym. Lopulta tytär kuului Joensuun nuorisovaltuuston puheenjohtajistoon.

Nykyään me molemmat, esikoistytär ja minä, olemme jäseniä sekä Joensuun seurakuntaneuvostossa että yhtymän yhteisessä kirkkovaltuustossa. Seurakuntapäättäjiä siis olemme. Luottiksia.

Nyt koen olevani valmis paikallispolitiikkaan. Allekirjoitin suostumukseni kuntavaaleihin jo maaliskuussa 2024, missäpä muualla kuin keskustavaikuttajavalmennuksessa. Ehdokkuus hyväksyttiin, ja ehdokasnumerot saatiin 13.3.2025. Keskustan listaan löytyi Joensuussa yhteensä 71 nimeä. Moniko meistä pääsi kaupunginvaltuustoon, sen ratkaisi äänestäjät palmusunnuntaina 2025.

Perhe on paras

Isäni oli joensuulainen varatuomari Pekka Kärkkäinen. Hänellä oli oma asianajotoimisto Siltakadulla. Menetin hänet varhain: olin isän kuollessa vasta 9-vuotias. Valtava menetys. Raisiosta kotoisin ollut äitini, lehtori Lea Kärkkäinen opetti englannin kieltä Karsikon yläasteella. Veljeni Pekka puolestaan on pappi. Lisäksi lapsuudenperhettäni lähellä vaikutti isän sisar, Helvi-täti, joka asui naapurissa, isän syntymäkotitalossa. Saatat muistaa opettaja Helvi Kärkkäisen?

Omaan perheeseeni kuuluu katsastajana työskentelevä koneinsinööripuoliso, jonka rinnalla minun ei tarvitse huolehtia teknisistä asioita. Isäntä osaa korjata käytännössä kaiken (kun vain haluaa). Hän on kotoisin maaseudulta, perinteiseltä suomalaiselta pientilalta paikasta, josta on matkaa lähimpään kirkonkylään. Mailla piti osata olla omavarainen, neuvokas, kykeneväinen, koska kaikkea ei noin vain kipaissut hakemaan kaupasta. Koneita, laitteita korjattiin, ym.

Hän ymmärtää luonnostaan tekniikan päälle. On kiinnostunut niistä. Hänellä on joskus aivan timanttisia ideoita, ja toisaalta hän saattaa myös lähteä mukaan minun pyytämiini juttuihin. Kukapa nikkaroi linnunpöntöt jaettaviksi vaalikentillä? Kuka etsi kanssani sisällissodan aikaista teloituspaikkaa Talissa, nykyisessä Paltsevossa?

Olemme molemmat kierrätyshenkisiä: käytämme mielellään jo olemassaolevia materiaaleja uudelleen. Meitä yhdistää myös tietynlainen vaatimattomuus: kumpikaan ei koe tarvetta esimerkiksi auton jatkuvaan vaihtamiseen. Autoilu sinänsä on meille tärkeää, mutta ajoneuvon ei tarvitse olla viimeistä huutoa.

Ennen katsastajantehtäväänsä puolisoni työskenteli tuote- ja menetelmäkehittäjänä Vantaalla keskisuuressa metallialan yrityksessä nimeltä Kavika Oy. Hänen suunnitelmiensa pohjalta valmistettuja töitä näkyy yhä tänä päivänäkin jopa täällä Joensuussa, jos osaa katsoa 🙂

Olemme olleet nuoresta saakka yhdessä, ja 30-vuotishääpäivää vietimme 8. toukokuuta 2024. Oheinen yhteiskuva on 30-vuotiskihlapäivältämme Forssan kirkon kupeesta. Kukat taas juhlistivat 30-vuotishääpäiväämme keväällä 2024.

Liittoomme on mahtunut iloa ja surua. Yhdessä ollaan kuitenkin pysytty. Meillä on omanlainen huumorintaju, joka yhdistää meitä.

Lapsia saimme kaksi. Vanhempi on ylioppilas ja Reserviupseerikoulun käynyt nuori aikuinen, joka auttoi äitiä kuntavaalityössä. Tyttären RUK-kurssi 264 Liekki alkoi muuten syntymäpäivänäni 2024. Aivan erityinen lahja sinä vuonna.

Tyttärestä koulutettiin tuto, tulitoimintaupseeri. Kotiutuessaan Kainuun Prikaatista hänet palkittiin Kenttätykistön Säätiön plaketilla. Hän esiintyi myös Puolustusvoimien Perjantaipuolustaja-videolla, jonka voi edelleen katsoa Puolustusvoimien Instagramissa ja Facebookissa. Roosaa voi pyytää reservinupseereitten vapaaehtoistehtäviin. Nykyään hän toimii myös Maanpuolustuskoulutus ry:n kouluttajana, esim. tätä kirjoittaessani hän lähti kouluttamaan AHJO-kurssille. Ahjo tässä yhteydessä tarkoittaa ampumisen hallinta- ja johtamisjärjestelmiä.

Nuorempi on vielä peruskoululainen, joka kävi juuri rippikoulun. Hän on varsinainen kotikokki! Loihtii käden käänteessä pitsat, mokkapalat, porkkanakakut… Ja oli jo ehdolla Joensuun Nuorisovaltuustoon, Nuvaan, jonne tuli valituksi varajäsenen rooliin. Olisiko isosiskon esimerkki vaikuttanut siihen, että hänkin halusi mukaan Nuvan tunnetusti virkeään meininkiin?

Liikkumaan?

Ai niin, olemme myös karateperhe. Liikkuminen on tärkeää, samoin itsepuolustustaidot, yhtä lailla isossa kuin pienessä mittakaavassa. Kaikilla perheessämme on vihreä vyö suoritettuna, myös minulla, nimittäin nuoruudessani.

Itse seurailen nykytreenejä lähinnä Joen Mawashin somepäivitysten kautta. Joskus saatan myös pyörähtää tatamilla katsomassa vaikkapa aluekisoja tai vyökoekatselmusta.

Nuorena nautin itsekin lujasta treenaamisesta. Saatoin treenien jälkeen lähteä vielä juoksemaan Kanervalan tuttuun lähimetsään. Saksan yo-kokeessa laadin jopa aineen otsikolla Trimm dich durch Sport.

Nyt 2025 onnittelen 50-vuotiasta Joen Mawashia. Upeaa, upeaa!

Vapaaehtoinen asepalvelus ensimmäisten joukossa

Laki naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta tuli voimaan vuonna 1995 ja saman vuoden lokakuussa aivan ensimmäiset naiset astuivat palvelukseen Puolustusvoimien Urheilukoulussa ja Ilmavoimien Teknillisessä koulussa.

Hain välittömästi, olinhan AINA halunnut armeijaan. Se vain oli täysin selvä asia, näillä taustoilla, joista kerron myös auringonkukkien yhteydessä.

Ekat naiset aloittivat siis lokakuussa 1995. Tammikuussa 1996 puolestaan oli seuraavien vuoro. Niin astelin minäkin palvelukseenastumismääräys kädessäni alokkaaksi Helsingin Ilmatorjuntarykmenttiin, Tuusulan Hyrylään. Tietenkin jännitti, mutta samalla tiesin, että mikään mahti maailmassa ei saisi minua perääntymään.

Asuimme tuolloin opiskelija-asunnossa Helsingin Vuosaaressa, Meri-Rastilassa HOAS-kaksiossa. Sieltä läksin luottavaisena kohti suurta tuntematonta, joka pian osoittautui oikeastaan ihan tavalliseksi ihmiselämän asiaksi, kuin kouluksi. Olin tehnyt oikean päätöksen.

Suoritin peruskoulutuskauden Taistelijan tutkintoineen lumisessa Hyrylässä. ATT 12/12 eli valiot räpsähti ampumatauluun ja sain kultaisen ampumataitomerkin rintaan. ”Herra vänrikki, alokas Miikkulaisen taulu”, sanottiin tauluilla ja toisaalta ammunnan jälkeen kuultiin aina kouluttajan ilmoitus ”Lippaat irti, liikkuvat taakse, tarkistan aseet.”

En muista ulkoa rynnäkkökiväärini numeroa, mutta se lukee kyllä kalenterissani.

KL, kuntoisuusloma, kuntsari tuli myös tuosta valiosta. Mainitsen tämä siksi, että tuo kultainen ampumataitomerkki taisi olla ainoa näkyvä saavutukseni. Muut aineettomampia…

Tuo talvi 1996 oli muuten poikkeuksellisen ankara; joinain aamuina meidän ei kovan pakkasen takia tarvinnut juosta klo 06.04 aamulenkillä, vaan halutessaan sai kävellä omaan tahtiin. Luntakin riitti, henkilökunta pääsi ajelemaan moottorikelkoilla. Hiihdimme paljon ja meille pidettiin oikein suksisulkeisia. Jäinen maito ja porkkanaraaste tulivat tutuiksi maastolounailla.

Maastoharjoituksista palatessa yksikön ovella odotti yleensä mukava lista, postilista. Elikkä että kuka on saanut postia! Postit sai hakea päivystäjältä. Nimeni keikkui säännöllisesti tuolla riemullisella listalla. Edelleen sydämelliset kiitokseni kaikille, jotka muistivat kirjein, kortein, paketein!

Päivällinen puolestaan nautittiin yleensä ruokalassa, eikä silloin ollut niin kiirekään. Muistan, miten sitten katselin ulkona iltataivaalle, jossa matkustajakoneet laskeutuivat Helsinki-Vantaalle, rakkaalle kesän 1994 työpaikalleni. Se sijaitsi aivan lähellä varuskuntaamme. Siviilimaailma ilmoitteli läheisyydestään…

Nuo ruokalasta omaan yksikköön vapaasti siirtymiset ovat jotenkin jääneet mieleeni kauniina, hyvinä, hiljaisina hetkinä kaiken sen aherruksen keskellä.

Kunnolliseen tahtimarssiin meillä myös kiinnitettiin huomiota. Marssilaulut raikui. Glory, glory hallelujah oli omalla kakkosjaostollani. Sillanpään marssilaulu oli käytössä jollain toisella jaoksella. Entä vielä mikä muu laulu oli, nyt en taida muistaa?

Meillä oli ihana tupa 88… Ystävät! Inttikaverit! Vertaiset! Me!

Ysäribiisit! Oi niitä aikoja!

Sitten sain kirkollisen alan opiskelijoille mahdollisen varusmiespapin koulutuksen, joka järjestettiin Hämeen Rykmentissä, Lahdessa. Sen jälkeen olikin jo pian sotilasvalan vuoro. Hyrylän lippukentällä vannoin kaikessa toimivani isänmaan edun mukaan, ”niin kauan kuin minussa voimia on”.

Ajattelen tuon valan velvoittavan minua yhä vieläkin, hyvinkin laaja-alaisesti, vaikka olisinkin jo virallisen velvollisuuteni suorittanut.

Seuraavaksi minut komennettiin toiseen joukko-osastoon suorittamaan omaa varusmiespapin tehtävääni. Niin minusta tuli samalla Viestirykmentin ensimmäinen ja silloinen ainoa naissotilas.

Elämänkokemus vailla vertaa.

Tunsin ja tiesin olevani kiinnostuksen kohteena, mitä ikinä teinkin. Paineet, odotukset ja median huomio olivat tietenkin meillä aivan kaikilla ekoilla naissotilailla kohdattavina. Se on ollut lasikaton rikkojan ikiaikainen osa, mutta voimme aina pyrkiä parempaan. Mieluummin nostetaan sitä yksin tuulessa puurtavaa, eikö niin?

Riksussa tällainen ihminen minulle oli komppaniamme vääpeli. Aina saatoin luottaa – itse asiassa kaikki muutkin tietämäni Suomen armeijan vääpelit ovat olleet täyttä timanttia. Täyttä timanttia!

Olin tuolla Riihimäellä majoitettuna tsaarinaikaiseen punatiilirakennukseen, joka sisällissotavuonna 1918 oli toiminut naisvankilana. Asuin yksinäni varusmiespapin toimistossa ns. ison sotilaskodin yläkerrassa. Koko rakennuksessa ei siis ollut ketään muita yöaikaan paikalla.

Sinne oli ihan jännä yksin iltamyöhällä lomilta palatessa kömpiä. Kuvittele kolossaalinen, historiallinen rakennus pilkkopimeässä illassa, eikä ristin sielua missään… Olet itse se ainoa elävä olento siellä.

Mutta ihmeellistä kyllä, siellä oli silti lämmin. En koskaan palellut.

Toimiston korkeat ikkunat vanhanaikaisine syvennyksineen olivat tietenkin huomattavan kauniit. Usein ihailin valon ja varjojen leikkiä seinällä. Miten kiinnostavia puutkin eri vuodenaikoina ovat!

Yksikköni, Esikuntakomppania eli EK, sijaitsi toisella puolen laajaa varuskunta-aluetta. Siellä osallistuin mm. lomillelähtötarkastuksiin, kuntotesteihin ja kotiuttamisoppitunneille. Minun ei kuitenkaan edellytetty osallistuvan esim. sulkeisharjoituksiin, joita kuitenkin järjestettiin säännöllisesti.

Kaikkien yksiköiden viikko-ohjelmat toimitettiin nähtäväkseni: seurasin niistä, mitä koulutuksia muilla oli. Eräskin yksikkö lähti polkupyörämarssille, jonka alueeksi oli merkitty Etelä-Suomi. No niin, sillä lailla!

Kuntotesteihin ennätin kesän aikana itsekseni harjoitella, sain esim. vatsalihakset kuntoon, ja selkälihastestistä korjasin miestenkin taulukolla kiitettävän tuloksen. Punnertaminen oli toki jo karatesta tuttua. Juoksua olisin ehkä voinut parantaa. Jostain syystä silloin en lenkkeilyt, vaikka nuorempana se oli ollut hyvinkin kiinteä osa elämääni.

Kuvassa historiaa henkivä suojeltu majoitusrakennukseni, jossa toivon vielä joskus pääseväni käymään. Vieläköhän tammet kasvaa pihalla, entä miten seinustan villiviini voi? Tarvitsen lisää valokuvia, niitä en silloin saanut läheskään tarpeeksi.

Vinkkini tuleville saapumiserille onkin: otattehan PV:n määräyksien puitteissa varmasti riittävästi kuvamuistoja! Armeija-aika on kuitenkin monelle elämässä se tärkeä vaihe, johon haluaa myöhemmin palata. Jotkut jopa kirjoittaa kotisivuilleen 30 vuotta myöhemmin…

Päiväkahville tuolta toimistoltani oli hyvin lyhyt matka, sillä ”sotku” tosiaan sijaitsi saman rakennuksen alakerrassa. Tähän sotilaskotiin myös suuri yleisö pääsi vapaasti, joten siviileitä näki jatkuvasti. Joskus katsoin sotkun sivuhuoneen telkusta Kauniita ja rohkeita. Tuon ajan musiikkihitteihin puolestaan kuuluivat mm. What if God was one of us ja Killing me softly with his song.

Matkapuhelimia ei tuolloin ollut paljon kellään, ne yleistyivät vasta vähän myöhemmin. Toimistoni lankapuhelimeen kuului myös puhelinvastaaja, siis oikein sellainen fyysinen laite, josta nauhoitetut viestit kuunneltiin.

Kerran viikossa pidin kenttäiltahartauden. Siinä oppi esiintymistä isollekin joukolle. Muistan vieläkin, miltä jalkojen kahahdus kuulosti, kun rukoilkaamme-kehotuksella kuulijani ottivat asennon ja miten aameneni vapautti heidät lepoon.

Riihimäellä oli vielä tuolloin käytössä myös varuskunnan oma varuskuntakirkko, johon toisinaan kokoonnuttiin hartauselämän viettoon. Käsittääkseni se oli kantahenkilökunnan keskuudessa suosittu vihkipaikka.

Vierailin usein Veksissä eli varuskuntasairaalassa tervehtimässä potilaita. Matkan varrella poimin usein tuliaisiksi metsäkukkia – hoitohenkilökunnan hämmästykseksi. Kerran eräs toipilas nuorukainen huikkasi minulle, kun olin jo ovella menossa pois: ”Kiva, kun kävit!” Se tuntui palkitsevalta, eivätkä pöpöt koskaan edes tarttuneet.

Alokasaikana olin toki saanut lopulta sitkeän flunssan, mutta voin ilokseni jo tässä kohtaa muisteluita todeta, että kaksi vuotta kotiutumisen jälkeen pysyin täysin terveenä. Ei niin kerrassaan mitään ilmennyt. Ajattelen mielelläni, että armeija teki sen. Että se oli intin ansiota.

Entä muuta? Poikkesinpa päävartioonkin tarkastamaan, miten siellä rangaistustaan kärsivä saman komppanian palvelustoveri voi. Siellä hänen kanssaan samassa sellissä lukkojen takana vietin tovin itsekin, ja mielestäni meillä oli oikein hyvä vertaiskeskustelu. Mitähän hänelle ja muille EK:n pojille nykyään kuuluu?

Kerran taas eräs mukava alikersantti antoi minulle heidän omassa yksikössään pitämästäni hartaudesta palautetta. ”Olitte loistava!” Kyllä, silloin teititeltiin yleisesti ja kyllä, ystävällinen sana lähimmäiselle on kultaa.

Kirjoitin ylös myös siviilin kommentin sotilaskodin parkkipaikalta: ”Voit olla ylpeä itsestäsi, teet Suomelle historiaa.” Kiitos, kätkin nämä spontaanit sanat sydämeeni. Yhä vieläkin ne merkitsevät minulle paljon ja ovat tärkeitä muistoja tuosta erityisestä elämänvaiheesta.

Sellainen erikoinen juttu vielä pitää mainita, että armeija-aikaani osui peräti kolmet hautajaiset. Kolmet! Menin kaikkiin asepuku päällä, ks. kuva Anna-Liisa -tädin muistotilaisuudesta.

Murhetta aiheutti myös äidin terveydentila. Jo kertaalleen operoitu aivokasvain, meningeooma, oli alkanut uudelleen kasvaa, emmekä tienneet, miten siinä kävisi. Aika vakavailmeinen nuorihan minä noihin aikoihin olin, ja sille oli syynsä. Äiti eli sitten vielä yhdeksän vuotta, eikä kuollut em. kasvaimeen.

Kotiuduttuani päätin vielä hakea Puolustusvoimiin töihinkin, minähän pidin kovasti juurikin noista hartaushetkistä, ym. Sain valtionhallinnon harjoittelupaikan Pohjois-Karjalan Prikaatista Kontiorannasta. Suomeksi sanottuna, toimin käytännössä kesäteologina. Aamuhartauksia pidettiin viikottain.

Kävin myös Pohjois-Karjalan Rajavartiossa Onttolassa pitämässä hartauksia ja kirkollisia oppitunteja Rajajääkärikomppanian varusmiehille. Sain näille tehtäville oikein varusmieskuljettajan, ja oppitunti ilmoitettiin minulle asiaankuuluvin menoin.

Ja vielä? Pidän ylipäätään suurena rikkautena, että olen saanut nähdä monia joukko-osastoja. Olinhan varusmiespappina, siis palvelusaikana, komennuksella valtavalla Vekarallakin, kun siellä järjestettiin Puolustusvoimien Hengelliset päivät. Niin ja Lohtajan harjoitusampuma-alueella pääsin myös käymään. Hmm, tässähän olisi enemmänkin muisteltavaa…

Kontiorannan kivan kesän siunatuksi lopuksi liityin vielä Pohjois-Karjalan Prikaatin Kiltaan, joka nykyään toimii perinnekiltana ja jossa olen edelleen jäsenenä. Killan jäsenyydestä on ollut paljon iloa. Esimerkiksi kesällä 2025 teimme kiltaretken Mikkeliin, jossa vierailimme Sodan ja rauhan keskus Muistissa sekä Jalkaväkimuseossa. Seuraava retkikohde on Hamina Tattoo, odotan innolla!

Minua kiinnostaa kovasti sotasukupolven ja sankarivainajien muistaminen – älkäämme koskaan unohtako heidän ponnistuksiaan ja uhrauksiaan. Itsenäisyys tehdään joka päivä uudestaan monin tavoin. Elämän paradokseihin kuuluu, että rauha varmistetaan ylläpitämällä vahvaa sotilaallista puolustuskykyä. Tähän työhön kutsun meitä kaikkia mukaan. Kiitän.

No niin, vahvasti mukana ollaan, monessa ajankohtaisessa jutussa myös nykyäänkin. Virtaa ja voimaa riittää. Päävalikosta löydät lisää luettavaa.

Pidetään hyvästä kiinni, kuuluu mottoni!

Kirjoittaminen tekee minut hyvin onnelliseksi. Tässä ollaan keväässä 2022 ja ensimmäinen blogiteksti Reumaliiton somelähettiläänä on juuri valmistunut. Hiljattain laadin vaihto-oppilaiden isäntäperheille suunnattuja kuukausikirjeitä. Lisää kirjoitettavaa, kiitos? Eli keksitkö, mitä tai mihin voisin seuraavaksi kirjoittaa ajatuksiani? Tehdäänkö yhdessä mielipidekirjoituksia lehtiin?