Ysärillä intissä, ekojen naisten joukossa

Vapaaehtoinen asepalvelukseni I/96: tunnelmia ja tuokiokuvia

Palvelustovereilleni

Laki naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta tuli voimaan vuonna 1995 ja saman vuoden lokakuussa aivan ensimmäiset naiset astuivat palvelukseen Puolustusvoimien Urheilukoulussa ja Ilmavoimien Teknillisessä koulussa.

Minäkin hain välittömästi palvelukseen, olinhan aina halunnut tasaveroisesti armeijaan palvellakseni korvaamattoman kallisarvoista isänmaata. Se oli itselleni täysin selvä asia: kutsumus ja sisäinen velvollisuus. Jotain, mitä minun täytyi tehdä, vaikka muodollisesti se olikin vapaaehtoisuuteen perustuvaa.

Omilla taustoillani, joista kerron näillä sivuillani myös auringonkukkien yhteydessä, on varmastikin hyvin ymmärrettävää, miksi halusin henkilökohtaisesti panostaa asiaan. Katso siis Kukitetaan sankarihaudat, jonne pääsee päävalikon kautta.

Isähän osallistui 17-vuotiaana vapaaehtoisena jatkosotaan; 10 vuotta nuorempi äiti lähetettiin jo varhain sotalapseksi Ruotsiin turvaan. Tädit toimivat lottina, myös pahoissa paikoissa, siksikö on vapaudenmitaleita myönnetty heille. Urheudesta, för tapperhet, kertoivat jäämistöt sittemmin. Eivät he itse mitään paljastaneet. Aimo-setä puolestaan oli viestiupseereita. Kunpa olisi jo tuolloin tiennyt, siis nimenomaan että kunniakkaasta viestiaselajista oli kysymys! Hänestä puhuttiin aina luutnanttina.

He kaikki palasivat sodasta, ja itsenäisyytemme säilyi, mutta siinä olisi voinut käydä toisinkin. Maantiede on meille suomalaisille haastava: elämme ison naapurin vieressä.

”Kyllä sinä sinne pääset”, uskoi puolisoni ja oli oikeassa. Eräänä päivänä posti toi ilmoituksen kirjatusta kirjeestä, jonka syöksyin saman tien noutamaan Vuosaaren postista. Siinä se olisi, ja oli: palvelukseenastumismääräys.

Ekat naiset aloittivat siis lokakuussa 1995. Tammikuussa 1996 puolestaan oli seuraavien vuoro. Nyt oli kysymyksessä monet ”tavalliset” joukko-osastot, muttei suinkaan kaikki. Prosessi tuli olemaan pitkä.

Niin astelin minäkin saamani palvelukseenastumismääräys kädessäni alokkaaksi Helsingin Ilmatorjuntarykmenttiin, Tuusulan Hyrylään, tammikuun yhdeksäntenä 1996. Olin laittanut oikein muovitaskuun tämän arvokkaan määräyksen, jonka alikersantit ottivat vastaan. Kohta sitä oltiinkin jo hilaamassa isoa varustesäkkiä omaan tupaan ja asettelemassa varusteita kaappiin omassa tuvassa numero 88, Hyrylän ykköspatterilla.

Pitkän, tasapaksun tukkani olin käynyt oikein kampaajalla laitattamassa tiukalle ranskalaiselle letille, ettei alussa ainakaan hiustenlaitosta olisi hetikään huolta, koska tuollainen letti yleensä kestää ainakin pari päivää. Oli ohjeistettu, että turvallisuussyistä naisten pitkät hiukset tulee palveluksessa olla kiinni. Käytännössä tämä tarkoitti meillä useimmiten ponnaria tai lettiä. Ei silloin kukaan tehnyt niitä tyylikkäitä, taidokkaita niskanutturoita, joita nykynaissotilailla näkee. Niitä ei silloin edellytetty.

Tietenkin jännitti, mutta samalla tiesin, että mikään mahti maailmassa ei saisi minua perääntymään. Nyt tekisin oman osuuteni, oli mikä oli, tuli mitä tuli. Vaikka edessä olisi verta, hikeä ja kyyneleitä. Tätä oli odotettu – oliko jopa liian pitkään?

Mieheni ja minä asuimme tuohon aikaan Helsingin yliopiston opintojeni ansiosta opiskelija-asunnossa Helsingin Vuosaaressa, Meri-Rastilassa, HOAS-kaksiossa. Olin tuolloin 25-vuotias, naimisissa oleva nuori rouva. Lapsia ei vielä ollut. Sieltä, kesken teologian opintojen, läksin luottavaisena kohti suurta tuntematonta, jonka priorisoin kaikkein tärkeimmäksi tehtäväksi siihen aikaan. Opinnot odottaisivat kyllä. Entä perheen perustaminen? Sitä en oikein osannut vielä ajatella.

Se suuri tuntematon, ykkösprioriteettini, armeija, osoittautui pian erittäin sopivaksi ratkaisuksi. Ja ihan tavalliseksi ihmiselämän asiaksi, kuin kouluksi.

Olin tehnyt oikean päätöksen. Paikka tuntui oikealta, hyvältä, turvalliseltakin. Tupakaverit vaikuttivat kivoilta ja kiinnostavilta persoonilta. Sain yläpunkan, mikä sekin miellytti, olin nimittäin aina halunnut kerrossänkyyn. ”Kun iloitsee pienistä, saa iloita usein.”

Koulu. Kyllä, kuvailisin armeijaa eräänlaiseksi isoksi, hyvin järjestelmälliseksi ja hyvin toimivaksi kouluksi. Toki se on hierarkkinen järjestelmä. Toisin kuin peruskoulussani 1980-luvulla, nyt oli hyvä kuri ja järjestys. Puolustusvoimat on paikka, jossa jokainen tietää asemansa ja tehtävänsä. Kaikilla on kuitenkin isossa mittakaavassa sama missio: puolustamme maatamme.

Ja nyt meitä oli siellä myös tupa 88, naistupa, jossa asui 10 upeaa, pelotonta vapaaehtoista nuorta naista, kaikki valmiina saamaan miesten kanssa täysin saman koulutuksen. Omistan tämän vaatimattoman, rönsyilevän, jatkuvasti elävän kirjoitukseni kiitokseksi palvelustovereilleni.

Minä satuin olemaan meistä tuvan naisista vanhin, ja ylipäätään me naiset helposti olimme miehiin verrattuna hieman varttuneempia. Siinä missä nuoret miehet astuivat palvelukseen pääasiassa ”normaaliin” aikaan kutsuntojen kautta, me ekat naiset ilmestyimme tämän uuden lain puitteissa nyt monen ikäisinä kasarmeille, kuitenkin alle 29-vuotiaina.

Koulusta olin aina kovasti pitänyt, olenko kertonut? Huomasin heti viihtyväni myös armeijassa. Kaikki toimi varsin hyvin. Ei ollut isompia ongelmia, oikeasti.

Ainoastaan jokin vaatekappale piti vaihtaa joko pienempään tai suurempaan. Maiharit, maihinnousu- eli varsikengät taas tuntuivat niin sopivilta, että minulla ei sen jälkeenkään ole koskaan ollut yhtä hyviä jalkineita. Sen sijaan aukolliset alushousut pyrki naurattamaan, hah hah. Uimapukuja meille ei jaettu ollenkaan.

Havaitsimme naisten kesken, että jotkut kuittaamamme varusteet olivat upouusia. Tällaisia olivat esimerkiksi mustat, nahkaiset lomakäsineet. Toisaalta varusteluettelossa eli vielä sanana ne iankaikkisen vanhat kuuluisat jalkarätit, joita siis emme kuitenkaan saaneet emmekä käyttäneet. Kypärä oli vanhanmallinen teräskypärä, johon voitiin liittää maastokuvioinen päällys, kesä- tai talvikuosisena. Mitään nykyhienouksia siinä ei ollut.

Kun nyt muistelen armeija-aikaa ensimmäisten naisten joukossa ysärillä, 1990-luvulla, puhun tietenkin ainoastaan omasta kokemuksestani. Huomaathan, että jonkun toisen kokemus on voinut olla toisenlainen. Kukin koemme asiat omilla tavoillamme.

Olen nykyään saanut koulutusta oman tarinan kertomiseen, eräässä toisessa asiayhteydessä, nimittäin kokemustoimijan koulutuksessa. Jokainen puhukoon omasta puolestaan. Aion muuten vielä nytkin, 30 vuotta myöhemmin, jättää jotain mahdollisesti myöhemmin kerrottavaksi. Taktisista syistä. Mutta huoli pois: ei siellä mitään kauheaa ole. Korostan, että kokemukseni olivat pääpiirteissään hyviä. Jos jotain harmitusta aikoinaan olikin, se on aikapäiviä sitten sulanut pois, lähes kokonaan. Sellaista elämä on.

Kaikelle on aikansa. Huomasin tämän ajallisen etäisyyden tarpeen, kun pohdin, miten julkaista isoisän päiväkirjamerkinnät keväältä 1918. Katso Runollinen paikka metsäojan varressa, jonne pääset päävalikon kautta. Joskus täytyy vain odotella oikeaa hetkeä.

Usein on ajateltu, että me ensimmäiset naiset olimme huomattavan motivoituneita palvelukseen. Niin, tunnistan tämän kyllä niin itsestä kuin oman tupani naisista. Valittamaan emme olleet tulleet emmekä ”hajoamaan” (tuolloinen muoti-ilmaisu kuvaamaan suurta harmituksellista olotilaa), emme hakemaan helpotuksia, emme laskemaan aamuja. Tavoitteet olivat korkealla. Varmasti se vaati meiltä erittäin, erittäin paljon.

Ollaanko samaa mieltä? Tämän verran yleistäisin: tahtoa löytyi vaikka muille jakaa.

Vaikka armeijameininki tuntui sopivalta alusta pitäen, eräs tietty ensimmäisten päivien ihmetyksen aihe minulla kylläkin oli… Ei ollut tullut mieleenkään, etteikö kahvia saisikaan joka kerta aamupalan yhteydessä. Nyt väitän ihan ilmeenkään värähtämättä, että tämä oli aluksi minulle oudointa. Toiseksi oudointa tai vaikeinta oli oppia kokoamaan rynnäkkökivääri nopeasti. Purkaminen tuntui helpommalta, se sujui kyllä. Aamuherätykset, aikataulut, se kaikki muu oli ihan ok. Mutta missä kahvi!

Tietäjät tietää, mitä seuraavan kuvan tilanteessa on tekeillä… Kuva muuten on rykmenttimme esitteestä Helsingin Ilmatorjuntarykmentti, Defensor Capitolii, johon tulin päätyneeksi, varmaankin poninhännän ansiosta. Otaksun, että siihen oli ylipäätään hakusessa selkeästi naispuoliseksi tunnistettava varusmies kuvaamaan modernia aikaa. Sinänsä kyllä jännää, että ollaan tultu pakkasvarusteissa sisätiloihin rastikoulutukselle. Olisiko kuvaajan takia? Että hän saa työskennellä lämpimässä kameransa kanssa?

Mene ja tiedä. Tuon pitkän pakkastakin nimi oli joka tapauksessa sissimantteli, ja nuo muut seisovat sen merkiksi, että he ovat jo omansa koonneet. Ovat olleet siinä särmiä, taitavia.

Niin siitä kahvista… Olin nimittäin aloittanut säännöllisen kahvinjuonnin jo hyvin varhaisella iällä, lapsena, ja nyt tuli ensimmäinen tauko, onneksi lyhyt kuitenkin. Niin sitä sitten lipitettiin enimmäkseen teetä, ja odoteltiin sitä armollista iltaa, jolloin pääsisimme ensimmäistä kertaa sotilaskodin hellään huomaan NAUTTIMAAN KAHVIA ja viettämään vapaata.

Juu, sinne päästiin, kun tentittiin alikersanteille sotilasarvot – kuin konsanaan rippikoulussa ulkoläksyt isosille. Mahdollisesti muitakin sotilaan alkeistapoja kuten tervehtimistä piti ehättää oppia. Kaikki opetettiinkin juurta jaksaen, alusta alkaen ja moneen kertaan kerraten. Niin minäkin lopulta sain sen RK-kuuskakkosen eli rynkyn suht’ nopsasti kasaan.

Olen jo joskus aiemmin alkanut hahmotella näitä inttimuistelmiani, joten edetään seuraavaksi vielä hetken ekojen aamujen tunnelmilla. ”Patterilla herätys!”

Tässä kuvassa odottelen bussia Itäkeskukseen Meri-Rastilantiellä. Silloin ei vielä ollut metroyhteyttä Vuosaaresta, se tuli pari vuotta myöhemmin. Huomaa harmaa lomakassi; ei ollut reppua. Ajoin bussilla Itikseen, jossa nousin metroon.

Suoritin peruskoulutuskauden Taistelijan tutkintoineen lumisessa Hyrylässä. Sen eräänä kohokohtana ATT 12/12 eli valiot räpsähti ampumatauluun ja sain kultaisen ampumataitomerkin rintaan. ”Herra vänrikki, alokas Miikkulaisen taulu”, sanottiin tauluilla ja toisaalta ammunnan jälkeen kuultiin aina protokollan mukainen kouluttajan ilmoitus ”Lippaat irti, liikkuvat taakse, tarkistan aseet.”

Kyseinen vänskä muuten kertoi olevansa kotoisin Savosta. ”Montako taestelijjoo”, hän kerran sujuvasti kysäisi. Pidän murteiden käytöstä, se on rikkautta. Hän myös kertoi oppitunnilla, että hän oli harkinnut opettajan uraa. No nytpä hän opetti meitä armeijassa, melkein sama asia. Koulu kuin koulu.

En muista ulkoa rynnäkkökiväärini numeroa, mutta se lukee kyllä oppikirjassani ja kalenterissanikin. Rynkkyä ei saanut laskea punkalle eli vuoteelle, johon ruudullinen päiväpeite aseteltiin tietyn kaavan mukaan. Yöksi tuo peite puolestaan laskettiin tietyn tavan mukaan sotilasjakkaralle vuoteiden päätyyn, eli tehtiin ns. pinkat. Punkka ja pinkka, alokaskauden ekat tehtävät, koska vastuuseen opitaan pienten asioitten kautta.

Sotilasjakkaralla kuulemma edelleen jäpitetään paikoillaan odottamassa lähtökäskyä tuvista. ”Minuutti!” Sitten lennettiin, koska sisällä ei saanut juosta.

Liidetään, sanovat nykyään. Ja ottavat kuulemma edelleen tarpeen mukaan tuvista vauhtia, jos yksikön pihalle riviin järjestäytyminen ei suju tarpeeksi särmästi. Häröillä ei saa.

Häröily, härvääminen, häslääminen tarkoittaa vaikkapa nauramista, luvatonta liikehdintää tai muuta ei-sotilaallista, sopimatonta käytöstä. Opimme, että nenän niistämiseenkin tarvitaan muodossa lupa. Armeijassa nenä kyllä yleensä vuotaa yhdellä jos toisellakin, valitettavasti.

KL, kuntoisuusloma, kuntsari tuli myös tuosta edellämainitusta valiosta, jonka sain peruskoulutuskauden ampumataitotestistä. Tähän mielellään palaan. Mainitsen tämän siksi, että kultainen ampumataitomerkki taisi olla ainoa näkyvä saavutukseni koko armeija-aikana. Onneksi sain sen.

Onneksi sain sen, edes sen. Muut mahdolliset saavutukseni kun olivat ei-mitattavia, näkymättömiä. Aineettomia. Kenties myöhemmin hedelmää kantavia.

Tuo talvi 1996 oli tosiaan poikkeuksellisen ankara; joinain aamuina meidän ei kovan pakkasen takia tarvinnut juosta klo 06.04 aamulenkillä, vaan halutessaan sai nimenomaan kävellä omaan tahtiin. Sittemmin luin, että näistä aamulenkeistä olisi luovuttu varusmiesten koulutuksessa. Että aamulenkki on liian iso mullistus elimistölle heti ylösnoustua. Hmm, en tiedä, olisiko näin?

Entä poikkeusolot? Miksi armeijassa ollaan? Mitä viikko-ohjelmassa yleensä luki? Kyllä se oli ”vihollisen tuhoaminen”. Sitä harjoittelimme, siihen meitä valmistettiin. Aamut ainakin alkoivat tosi räväkästi näiden lenkkien johdosta.

Luntakin riitti, henkilökunta pääsi ajelemaan moottorikelkoilla. Sukset haettiin yksikön ullakolta. Hiihdimme paljon ja meille pidettiin oikein suksisulkeisia. Siinä sitä oli ihan kirjaimellisesti sompailemista.

Sen sijaan avantoon emme hiihtäneet. Sitähän nykyään näkee sosiaalisessa mediassa paljon. Laitetaan turvaköysi vyötärön ympäri, pidetään sukset nimellisesti jalassa, ei kiinni, ja vuorollaan humpsahdetaan avantoon. Sieltä hallitusti ylös, kun saa luvan. Uskon sen olevan hyvä ja hyödyllinen harjoitus täällä tuhansien järvien maassa.

Inhoan kylmää vettä. Kunpa minäkin olisin joutunut/päässyt tuollaiseen harjoitukseen, se olisi tehnyt todella terää! Nyt teen päässäni siihen liittyviä mentaaliharjoituksia. Jotkin vaaratilanteet pitää kuvitella mielessä etukäteen, koska tosipaikan tullen aikaa on ehkä vain silmänräpäys.

Jäinen maito ja porkkanaraaste tulivat tutuiksi maastolounailla, harva se päivä, kun pakeista syötiin ulkona, rastikoulutusten lomassa. Toisaalta jalkamarssin tauolle meille kaikille tuotiin metsään kuumaa mehua ja näkkileipää eli vanikkaa.

Puhdas luminen metsä oli raikas toimintaympäristö, ja se muistutti tästä ihanasta maasta, joka on niin kaunis, että sitä ajatellessa joskus melkein koskee. Tiedätkö tunteen? Kun rakastaa niin paljon, että on vaikea löytää sanoja.

Suomalaisethan tunnetaan läheisestä luontosuhteestaan. Metsä edustaa jollekin kirkkoa: luonto ja luonnossa liikkuminen voi antaa suorastaan pyhyyden kokemuksen, tunteen siitä, että kuuluu itseään isompaan kokonaisuuteen. Moni osaa luonnostaan liikkua metsässä, myös yksin.

Maastoharjoituksista palatessa yksikön ovella odotti yleensä mukava lista, postilista. Elikkä että kuka on saanut postia! Postit sai hakea päivystäjältä. Nimeni keikkui säännöllisesti tuolla riemullisella listalla. Edelleen sydämelliset kiitokseni kaikille, jotka muistivat kirjein, kortein, yllärein!

Napataanpas tähän väliin ihan muuten vaan ja lupaa kysymättä Ruotuväestä iloinen kuvani. Sori ja kiitos! Vettäkin on jo virrannut Vantaassa melkoinen määrä tässä välissä. Olen toki hyvin tietoinen journalismiin liittyvistä säännöistä, joten toivon, että asia on ok. Tämä on jo … historiaa. Voin tarkistaa vielä lehden numeron, johon minua haastateltiin.

Palataanpas hetkeksi päivystäjän pöydän ääreen, postiasioihin. Ajattelen tosiaan suurella lämmöllä kaikkia niitä, jotka minua muistivat. Arvostan vaikkapa noiden postilähetysten kautta saamaani tukea erityisesti siksi, ettei se ollut itsestäänselvyys. Ristiriitaisiakin kommentteja asepalveluksesta kuului, kuten tämä anopin mukatietävä lohkaisu:

”Jos oesin tiennä että out mänössä sinne, nii oesin sanona, että ehän sinne voe naenen männä.”

Miksi hän niin sanoi? Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, neuvottiin ennen vanhaan – ja vaan siedettiin liikaa kaikenlaista. Armeijassa joku on joskus saattanut myös huumorin varjolla laukoa jotain, eipä kannata sallia. Vaikka kautta aikain on eri sukupolvien välillä ollut erilaisia käsityksiä asioista, anopin kommentti ihmetytti tietysti, koska lähipiiriltä on lupa odottaa tukea.

Miten niin ei voi? Kyllä se on täysin mahdollista, ja sen minä nyt joka tapauksessa teen. Näin lohdutin itseäni. Minulle on myös aina riittänyt se, että itse tiedän, mitä teen. Toki pystyn perustelemaan tekemiseni.

Luin muuten hiljattain omat lukioaikaiset kalenterimerkintäni ja ilahduin siitä, miten kannustava ja myötätuntoinen olin itselleni valkolakkia tavoitellessani ollut. Niin, olkaamme itse kukin armollisia, ymmärtäväisiä ja kannustavaisia, sekä itselle että toisille. Joskus jopa yksittäinen oikeaan aikaan lausuttu ystävällinen sana voi kantaa vaikka koko loppuiän.

Anopista sen verran, että hän teki kovan, pitkän, ankaran elämäntyön perinteisen pientilan emäntänä, kouluja käymättä, maailmaa näkemättä. Hänen muistoksi on todettava, että hän laittoi monenlaista maistuvaa ruokaa. Häneltä olisi taitojen puolesta epäilemättä onnistunut muonittaa vaikka kokonainen komppania. Sittemmin (elämässä) hän usein käytti ”Kaikkee hyvvee” -toivotusta, mikä oli oikein hyvä. Lauloin hänen hautajaisissaan Rantasalmen kirkossa vapunaattona 2016 Täällä Pohjantähden alla. Rauha hänen muistolleen.

Jos alokaskaudella lounaat pääosin tuotiin metsään, päivällinen puolestaan nautittiin yleensä varuskunnan ruokalassa, eikä silloin palveluspäivän lähestyessä loppuaan ollut enää niin kiirekään. Sai syödä rauhassa. Tiesitkö muuten, että ruokailuihin meno kuului palvelukseen pakollisena osana? Sinne piti mennä, syödä ei tarvinnut. Söin aivan takuulla kaiken, mitä annettiin. Ja luulenpa, että ysärillä ruokaa sai intissä hyvin.

Muistan, miten sitten omaan tahtiin ruokalasta poistuessa tähyilin iltataivaalle. Matkustajakoneet siellä laskeutuivat tasaiseen tahtiin Helsinki-Vantaan kansainväliselle lentokentälle. Siellä olin työskennellyt turvatarkastajana kesän 1994 ja viihtynyt loistavasti. Nyt tuo rakas paikka sijaitsi tuossa aivan lähellä varuskuntaamme. Siviilimaailma ilmoitteli olemassaolostaan, se oli ihan lähellä…

Nuo ruokalasta omaan yksikköön vapaasti siirtymiset ovat jotenkin jääneet mieleeni kauniina, hyvinä, hiljaisina hetkinä kaiken sen toiminnallisuuden keskellä. Vatsa täynnä lämmintä, ravitsevaa ruokaa, päivän palvelus pian purkissa, eikä huolta huomisesta. Kaikki oli selvää ja kirkasta kuin tähdet taivaalla.

Kunnolliseen tahtimarssiin meillä myös kiinnitettiin huomiota. Marssilaulut raikui. Kalle-Kustaan muori kertosäkeineen Glory, glory hallelujah oli omalla kakkosjaostollani, Sillanpään marssilaulu jollain toisella jaoksella. ” Mitä lieneekin aarteita Suomessa, toki kallehin on vapaus.”

Entä vielä mikä muu laulu oli, koskapa meidät oli jaettu kuulumaan kolmeen jaokseen. Nyt en taida muistaa. Pitäisi taas päästä keskustelemaan palvelustoverieni kanssa: joku aina sopivasti muistaa jotain.

Opittiin, että jos on marssimusiikkia, vasen jalka menee aina sillä painavalla nuotilla maahan. Helppoa ja mielekästä. Nykyäänkin katson aina ohimarsseja, paraateja sillä silmällä. Miten sujuu tahtimarssi? Ei kai vaan löntystellä siellä? Onko ryhti hyvä?

Tässä saatan olla aika tiukka. Pystyn olemaan.

Alokaskauden kuluessa huomasin, että etenkin M91-mallin maastohousut rupesivat vyötäröltä tuntumaan väljille. Kiristin vyötä. Paino putosi lähemmäs 10 kiloa. Ehkä se oli se joka paikkaan marssiminen?

Armeijan parhaat puolet liittyy siihen, että intissä tunnetusti saa ystäviä. Kokemus yhdistää. Meillä oli ihana tupa 88… Ystävät! Inttikaverit! Vertaiset! Me! Pidämme jonkin verran vieläkin yhteyksiä, ja pyrimme kokoontumaan 10 vuoden välein. Kuopuksen kummitädeistä yksi on rakas tupakaverini, joka sittemmin dna-testauksen perusteella osoittautui myös (kaukaiseksi) sukulaiseksi. Me ihan kuin tunsimme, tunnistimme toisemme hyvin pian jo alussa. Juttua riitti, ja riittää edelleen.

Entä ysäribiisit? Oi niitä aikoja! Taloudellinen lama ei nimittäin aivan kaikkea kuitenkaan pilannut. Ja palveluksesta muistan monet hetket kuin eilisen. Ja kuitenkin siitä on jo kolmekymmentä vuotta. ”Vuoskymmenet vuoksina vierii.” – Antero Kajanto

Alokaskauden loppupuolella sain kirkollisen alan opiskelijoille mahdollisen varusmiespapin koulutuksen, joka järjestettiin Hämeen Rykmentissä, Lahdessa, Hennalan varuskunnassa. Kysymyksessä oli siis miehistön erityistehtävä, johon saattoivat hakea kirkollisen alan opiskelijat – tai miksei jo alalta valmistuneetkin.

Varusmiespappikurssin kanssa samaan aikaan olisi ollut tärkeähkö metsäleiri, morttileiri, jonne siis en päässyt, koska minut komennettiin varusmiespappikurssille. Sittemmin lukuisat olivat ne kerran, kun osallistuin komennuksille, kun taas metsäyöt jäivät vähemmälle. Mutta olen minäkin puolijoukkueteltassa asunut, pitänyt kipinää eli lämmittänyt kamiinaa ja vartioinut telttaa yön hiljaisuudessa. Katsellut öistä metsää valonvahvistimella. Mutustanut sissimuonaa. Herännyt aamunkoitossa alkavaan hyökkäykseen. Asioinut riu’ulla.

Pian kurssin jälkeen koitti sotilasvalan vuoro. Hyrylän lippukentällä vannoin kaikessa toimivani isänmaan edun mukaan, ”niin kauan kuin minussa voimia on”.

Ajattelen tuon valan velvoittavan minua yhä vieläkin, hyvin laaja-alaisesti, vaikka olenkin jo virallisen asevelvollisuuteni suorittanut. Se jää selkäytimeen.

Valan sanamuotoja on sittemmin päivitetty: ”miehekkäästi” korvattiin vastaamaan paremmin tilannetta, jossa valalla on myös naisia.

Seuraavaksi minut komennettiin toiseen joukko-osastoon suorittamaan omaa varusmiespapin tehtävääni. Niin minusta tuli samalla Viestirykmentin ensimmäinen ja silloinen ainoa naissotilas. Ilmatorjunnan punainen tunnusväri vaihtui viestin violettiin, tuoreesta tykkimiehestä tuli tuore viestimies. Tutuiksi käyneet palvelustoverit piti hyvästellä, kohta tutustuisin uusiin. Varusteita oli luovutettava melkoinen määrä. Hei sitten, rakas Tupa 88! Kohti loppupalvelusta ja Kanta-Hämettä siis, itse itseäni komentaen: mars.

Se, että toimin varusmiespappina Viestirykmentissä, se oli kyllä elämänkokemus vailla vertaa. Niin ajattelen. Jotain merkityksellistä, ainutlaatuista, mihin on nyt hyvä palata.

Vastaanotto oli hyvin ystävällinen. Ajan kuluessa tulin kuitenkin huomaamaan, että jotain oli nyt eri tavalla. Siellä, ainokaisena asepalvelusta suorittavana naisena, tunsin ja tiesin aivan erityisesti olevani kiinnostuksen kohteena, mitä ikinä teinkin – tai en tehnyt. Muut varusmiehet kiinnittivät minuun joskus liikaa huomiota, kantahenkilökuntakin osittain. Enkä minä nyt niin kiinnostava kai ollut, vai olinko.

Paineet, odotukset ja median huomio olivat tietenkin meillä aivan kaikilla ekoilla naissotilailla kohdattavina. Se on ollut lasikaton rikkojan ikiaikainen osa, mutta voimme aina pyrkiä parempaan.

Mieluummin nostetaan sitä yksin tuulessa puurtavaa, eikö niin? Onko hän sitten miniä, naissotilas, eronnut prinsessa, ”Sydänten Kuningatar”, maailman nuorin pääministeri, ensimmäinen naispiispa tai joku muu yleisen mielenkiinnon kohde, joka kuitenkin ensisijassa on inhimillinen ihminen. Subjekti, ei objekti. IHMINEN.

Minun on välttämättä tämä nyt kerrottava. Ero Hyrylään oli nimittäin selvä. Olin nyt yhtäkkiä yksinäni kohtuuttomankin tarkastelun alaisena, kyllä vain. Jotain jupinaa tuntui selän takana kuuluvan, vaikkapa että olin huitaissut ilman takkia ja lakkia ruokalaan! Ajatella! Ketä oikeasti kiinnostaa? Tai etten kerran ollut tervehtinyt erästä toisiinsa keskittynyttä opistoupseerioppilaiden pienryhmää? No en ollut, en, eikä heitä varmaan kukaan muukaan ollut silloin tervehtinyt. Mutta minut oli sattuneesta syystä helppo yksilöidä, ”maalittaa”. Uuh!

Tuohon aikaan lakkia tosiaan piti aina ulkosalla käyttää, mutta vuoden, parin päästä sääntö muuttui. Hihii, olinkin siis avopäisyydessäni ainoastaan edellä aikaani? Tuolla lyhyellä matkalla, rakennuksesta seuraavaan. Entä miten komppaniani vääpeli osasi lohduttaa minua noitten rottakoulun oppilaiden yllättävän syytöksen jälkeen? ”Kadetit eivät ole valittaneet.” Niin, kyllä minä pyrin aina tervehtimään, hienoahan se oli. Ja tietenkin arvostin myös opistoupseerioppilaita, tottakai. En itse asiassa arvota ihmisiä heidän muodollisen asemansa mukaan.

Muistuu muutakin mieleen… Mikä ihmeen juttu – tai jekku – se sotakoirahommakin esimerkiksi oli? Eräänä myöhäisiltana lomilta palatessa kuulin ISON koiran läähätystä aivan takanani lumisella polulla. Saksanpaimenkoira oli kintereilläni, se oli juuri tavoittamaisillaan minut. Jatkoin etenemistä. En osannut pelätä, olen eläinystäviä, mutta miten kohta kävisi? Tiesin, että sen ohjaajat olivat ehkä 50 metrin päässä.

Aivan viime hetkellä koira kutsuttiin takaisin. Se totteli käskyä välittömästi. Lähti varmaan häntä heiluen nousemaan polkua takaisin Esikuntakomppanian pihalle, jossa miehet seisoivat. Keitä he olivat?

Nykyminä kääntyisi ympäri ja menisi kysymään, mikäs juttu tämä oli. Minulla oli oikeus ja velvollisuus kulkea tuolla. Miksi sain sotakoiran perääni?

Ilmoitin asiasta esimiehelleni, varuskunnan sotilaspastorille, joka hoiti myös varuskunnan hammaslääkärin tehtävää sekä yksityisvastaanottoa Riihimäen keskustassa. Hän närkästyi: eihän tuolla lailla saa ihmisiä säikytellä. Kertoi ilmoittavansa eteenpäin. Tosiasiassa en koskaan kuullut tästä enää mitään.

Joten, oliko se vahinko, vai halusiko joku tarkoituksella vähän koetella, koska koira kuitenkin kutsuttiin juuri aivan viime hetkellä pois? Eipä hän silloin arvannut, että minulla on erinomainen paineensietokyky, sain täydet pisteet sitä mittaavassa testissä, vieläpä kahteen kertaan. Lisäksi elämänkokemukset ovat muokanneet minua, jo silloin. Joten, mahdollinen jekku ei nyt oikein onnistunut.

Kirjoitan tämän tähän nyt siltä varalta, että asianomaiset henkilöt sattuisivat lukemaan, kyllä! Epätodennäköistä, mutta mahdollista. Otan mielelläni vastaan asiallisen anteeksipyynnön. Oli nimittäin aikas epäreilua, siinäkin tapauksessa, että koira pääsi vahingossa perääni, kuten nuoruudessani halusin uskoa.

Asian hyvä puoli on tietysti se, että varuskuntia vartioidaan monin tavoin. Ja että koulutetut koirat ovat upeita. Itse asiassa ihailen älykästä, kaunista ja monipuolista saksanpaimenkoiraa. Deutscher Schäferhund, du bist ja schön!

Mistä siis apu, kun tunsin olevani vähän yksin? Ystävät, palvelustoverit ja muut varusmiespapit samalta kurssilta tukivat. Lisäksi kantahenkilökunnasta löytyi tukea. Riihimäellä, Riksussa, tällainen reilu, nostava, ymmärtävä luottoihminen minulle oli komppaniamme vääpeli, josta jo mainitsinkin. Aina saatoin luottaa tähän leppoisaan, mutta tarvittaessa topakkaan luutnanttiin, josta pidin hyvin paljon.

Satuin kerran sivumennen kuulemaan, kuinka tiukasti hän puolusti alaisiaan, mahdollisesti ylemmilleen: Kyllä poikien PITÄÄ PÄÄSTÄ SOTKUUN. Poikien pitää päästä! Kerran taas juuri hän huomasi, että silmälaseistani oli eräs pikkuosa irtoamassa. Hänen kysymyksensä ansiosta estyi isompi vahinko, sain rillit korjattua. Olen lapsesta saakka tarvinnut silmälaseja. Pidän silmälaseja eräänä maailman parhaimmista keksinnöistä.

Itse asiassa kaikki muutkin tietämäni Suomen armeijan vääpelit ovat olleet täyttä timanttia. Arvostan heidän osaamistaan, ymmärrystään ja tilannetajuaan.

Tuolla Riihimäellä minut majoitettiin tsaarinaikaiseen punatiilirakennukseen. Sisällissotavuonna 1918 se oli toiminut naisvankilana. Asuin yksinäni varusmiespapin toimistossa ns. ison sotilaskodin yläkerrassa. Koko rakennuksessa ei siis ollut ketään muita yöaikaan paikalla. Yksinolo alkoi, kun sotilaskotisisaret illalla poistuivat rakennuksesta, saatuaan omat askareensa valmiiksi. Kuulin, miten alaovi kolahti heidän lähtiessään. Hei hei, hyvää yötä.

Minua ei haitannut jäädä sinne yksin, olen vanhojen rakennusten ystävä, mutta tiedän ihmisiä, joille olisi ollut täysin tekemätön paikka asua tuolla. No can do.

Levolle lasken Luojani, Armias ole suojani. Nukkumaan kävin omassa kukallisessa siviiliyöpaidassani, silmäiltyäni lukulampun valossa Trendi-lehteä, joka enää ei kuulu lukemistoihini. Oi nuoruus…

Verhoja ei ollut, mutta eipä minua kukaan silloin katsellutkaan. Verhoja olisin varmastikin saanut, mutta eivät ne olleet mitenkään välttämättömät, koska siinä kohtaa ei ollut ketään naapurissa kuikuilemassa.

Minulla oli kahden vuoden takainen hääkuva esillä toimistossani: olimme avioituneet Joensuun kirkossa aurinkoisena äitienpäivänä 1994, jolloin Suomi sijoittui hopealle jääkiekon MM-ottelussa. Henkilökohtaista kuvasta ei tullut sanomista, mutta sinänsä varusmiesten keskuudessa tämä aviosääty oli kyllä varsin poikkeuksellinen. Muistan ainoastaan yhden ainoan henkilön: samalla vm-pappikurssilla Lahdessa oli eräs naimisissa oleva, perheellinen mies. Juuri hänet komennettiin varusmiespapiksi Hyrylään, ei minua. Minulle oli varattu tehtävä Riihimäellä.

Riihimäen varuskunnassa oli paljon vanhoja, mahtavia rakennuksia. Varuskunnan pitkä ja sisällissodan vuoksi osittain synkkä historia oli minusta selvästi aistittavissa. Rykmentin hyvin ystävällinen komentaja lahjoitti minulle varuskunnan historiaa käsittelevän monistenivaskan.

Tuolloin en vielä aavistanut, että isän veli, luutnantti ja viestiupseeri Aimo Kärkkäinen oli jatkosodan aikana ollut myös Riihimäen varuskunnassa, kuten oheinen lupatodistus vuodelta 1943 kertoo. Hän kuoli 1990-luvun alussa, mutta tämä lupatodistus ja kokonainen kansio alkuperäisiä asiakirjoja päätyi minulle vasta huomattavasti myöhemmin. Voi kun olisin silloin aikanaan jo tiennyt, että meillä on tällainen yhteys kunniakkaassa viestiaselajissa.

Denuntiatio solum translata valet. ”Viesti vain perille vietynä ratkaisee.” Tämä on Viestirykmentin motto, ja niin totta. Viestinnän merkitystä ei voi liikaa korostaa.

Erikoista kyllä, niinhän siinä kävi, että Aimo-sedän lisäksi minäkin tulin liittyneeksi juuri tämän varuskunnan historiaan omalla pienellä osuudellani, joka toki oli puhdasta sattumaa eikä esimerkiksi omaa ansiota. Joku on aina ensimmäinen, joku viimeinen, joku siltä väliltä. Ei kai siinä sen kummempaa.

Kuulemma kuvani oli laitettu Viestimuseon seinällä, se sijaitsi silloin vielä varuskunnassa. Muistaakseni kävin itsekin toteamassa asian. Eiköhän se ollut jokin niistä monista lehtijutuista, joita tuolloin ilmestyi paikallisissa lehdissä.

Moniko muistaa, että siellä se Viestimuseo sijaitsi? Niin paljon on jo muuttunut. Ehkä siksikin on hyvä, että kirjoitan tässä näin, eikö? Ja hienoa, kun luet.

Toimistoni oli vaatimattomasti sisustettu perustoimistohuone. Siellä oli työpöytä, kirjahylly, sohva, pyöreä pöytä tuoleineen, vaatenaulakko, vesipiste ja peili ja yksittäinen sänkyni, ”prinsessasänky”, kuten nykyään sanottaisiin. Toimisto oli samalla myös majoitusyksikköni. Tietenkin myös kaappeja oli, peltisiä sotilaskaappeja. Tilaa riitti, ja valoa tulvi kahdesta ikkunasta.

Nykyään olen saanut päähäni, että minähän olisin voinut vähän järjestellä siellä! Pöydän kuuluu mielestäni olla siten, että kasvot ovat tulijaa kohti, tietenkin. Oletko samaa mieltä? Nyt selkä oli ovea päin.

Sinne ylös oli tosiaan ihan jännä yksin iltamyöhällä lomilta palatessa kömpiä, kun illan varjot jo kuiskii. Kaikuja menneisyydestä? Entä iso, autio portaikko graniittisine portaineen. Keitä siitä on kulkenut? Missä tilanteessa, millä mielellä? Nyt ei ollut ristin sielua missään, ei hiiren hipsaustakaan… Tai no, varmaan Päävartiossa puistikon toisella puolen valvottiin kyllä.

Mitä olinkaan kirjoittanut varusmiespappikurssilta saatuun virsikirjaan muistoksi: Enkä leipää, laukkua, sauvaakaan saa turvaksi matkalle. Otan yhden askeleen kerrallaan ja pääsen perille.

Mutta ihmeellistä kyllä, siellä oli silti lämmin. En koskaan palellut. Turvallista oli myös. Joku voisi ajatella, että oli tavallaan ylellistäkin asua tuolla ”ylhäisessä yksinäisyydessä”.

Moderni vessa ja suihku sijaitsivat mukavasti viereisessä huoneessa, samoin VMTK:n kerhohuone, josta kantautui päivisin lähes jatkuva musiikki. Sen sijaan pyykinpesu oli järjestetty minulle erääseen muuhun rakennukseen, kurssilaisten majoitusrakennukseen, jonne oli lyhyt kävelymatka.

Koska varusmiespapin toimistossa ei ollut tietokonetta, sain käydä Varusmiestoimikunnan toimistossa kirjoittamassa ja printtaamassa hartauspuheeni. VMTK:n toimisto oli samaisen sotkun yläkerrassa, naapurissani. Joskus siellä pistäytyi myös varuskunnan sosiaalikuraattori. Hänen toimistonsa taas sijaitsi toisella puolen rakennusta, eri päässä. Rakennuksesta löytyi myös sisäampumarata, jossa kerran käytiin tämän kuraattorin ehdotuksesta ampumassa ilmapistooleilla. Lisäksi oli sotilaskotisisarten ylläpitämä kirjasto, jonka ovet avautuivat pari kertaa viikossa.

Miten pyykkiasiat, olenko jo kertonut? Miehille oli pelkästään varusvaihto, ei omaa pyykinpesua, mutta naisille taattiin itsenäinen pyykinpesumahdollisuus, koska käytimme enemmän omia alusvaatteita. Meille myös maksettiin ns. varusrahaa, että voimme ostaa tuotteita, joita tarvitsimme henkilökohtaiseen hygieniaan, mutta joita Puolustusvoimat ei tarjonnut – eivätkä miehet edes tarvinneet.

Nykyään näistä puhutaan ihan niiden oikeilla nimillä, ja hyvä niin. Luonnollisia asioita ei tule hävetä. Joten: kuukautiset ja rintaliivit, naisten elämää ennen ja nyt. Tabujen aika on mennyt. Hyvästi patriarkaatti, hyvästi misogynia, hyvästi haitalliset uskomukset. Mitä näitä nyt on! Sanotaanko vaikka näin?

Toimiston korkeat ikkunat vanhanaikaisine syvennyksineen olivat tietenkin huomattavan kauniit. Usein ihailin valon ja varjon leikkiä seinällä.

Miten kiinnostavia puutkin eri vuodenaikoina ovat! Alueella kasvoi runsaasti vanhaa puustoa. Puu merkitsee minulle turvaa, suojaa, kauneutta, jatkuvuutta.

Saattoi myös olla, että minulla oli aika lailla vapaata. Minulla oli aikaa pysähtyä myös yksityiskohtien äärelle hengellisessä tehtävässäni, jossa olin valmiina kuulemaan, kuuntelemaan. Viivähtämään.

Yksikköni, Esikuntakomppania eli EK, sijaitsi toisella puolen laajaa, varsin avointa varuskunta-aluetta. Siellä osallistuin mm. lomillelähtötarkastuksiin, kuntotesteihin ja kotiuttamisoppitunneille. Päivärahat ja litterat sai sieltä. Päivärahat kuitattiin kahden viikon välein vääpeliltä ja ne olivat siis ihan riihikuivaa käteistä rahaa. Lomamatkoja varten tarvittavat litterat taas antoi kirjuri. Häneltä myös tarkistettiin, että kaikki lomat tulevat varmasti käytetyiksi.

Minun ei edellytetty omassa komppaniassani osallistuvan esim. sulkeisharjoituksiin, joita kuitenkin järjestettiin säännöllisesti. Hmm, olisi se ehkä ollut mukavaa, yhteishenkeä lisäävää aktiviteettia.

Tosiaan, olen jälkeenpäin miettinyt, että jäin sinänsä kiinnostavassa tehtävässäni paitsi sellaisesta toiminnallisuudesta, mikä alokasaikana oli ollut jokapäiväistä. Taisin kaivata sitä.

Nykyään voin onneksi saada henkilökohtaista opastusta ikiomalta reservin upseeriltani, rakkaalta esikoistyttäreltä, joka ilmoitti jo palveluksensa alussa menevänsä reserviupseerikouluun. Kyllä, hän pääsi RUK:iin 2024 niin että heilahti. Vakavammin puhuen, siinä varmastikin yhdistyivät hakijan halukkuus, sopivuus ja Puolustusvoimien tarve.

Olenko asepalveluksen käyneenä äitinä ylpeä hänestä, olenko? Hyvä, etten pakahdu, koska tiedän, millaista se on. Armeijankäynti yhdistää meitä.

Tytär on erittäin osaava, myös teknisesti. Hänellä on sellainen ominaisuus, supervoima, että hän omaksuu uuden asian vain katsomalla yhden kerran malliksi. Sitten hän osaa itse toteuttaa saman, kenties paremminkin. Ällistyttävää.

Minun täytyy yleensä kokeilla monta kertaa, aivan kuten kerroin siitä rynnäkkökiväärin kokoamisesta. Meillä on erilaisia tapoja oppia. Ja erilaisia supervoimia. Jokaisella lienee jokin talentti, taipumus, lahja. Käytetään vahvuuksiamme!

Tyttären tehtävä on tulitoimintaupseeri. Hän johtaa ja valvoo tykistön tulitoimintaa. Toisin kuin Evakon laulussa, häneen ei laisinkaan sovi se ”lapsenkasvoiset nuo vänrikit”. Hän on aikuinen nuori nainen ja tosi sotilas, pitkäkin vielä.

Tiesithän, että tykistömme on erittäin suorituskyinen, se on tulivoimaltaan Euroopan vahvimpia. Ja että meillä on merkittäviä tykistön kehitykseen liittyviä historioita. Olet ehkä kuullut tykistökenraali Nenosesta ja korjausmuuntimesta?

Kuka muuten sanoi: Mennäänpäs mokoman suon yli että heilahtaa? Repliikki kuuluu Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kapteeni Kaarnalle, jota Aku Louhimiehen elokuvassa esitti Pirkka-Pekka Petelius. Hahmon esikuva, jääkärikapteeni Kärnä lepää sankarihaudassa Joensuun valtakunnallisella sankarihautausmaalla. Tämän opin yhteistyökumppanilta asetellessani auringonkukkia sankarihaudoille.

Kaikkien yksiköiden viikko-ohjelmat toimitettiin nähtäväkseni: seurasin niistä, mitä koulutuksia muilla oli. Eräskin yksikkö lähti polkemaan polkupyörämarssille, jonka toiminta-alueeksi oli merkitty Etelä-Suomi. Hulppeaa! Sillä lailla, turvallista matkaa, muistakaa juoda riittävästi! (Minä jään tänne valmistelemaan tätä hartauspuhetta teille.)

Oli minullakin armeijan perinteinen polkupyörä käytössäni. Kävin sillä joskus asia-asioilla esimerkiksi yhteistyötahon luona, Riihimäen seurakunnassa.

Kuntotesteihin ennätin kesän aikana itsekseni harjoitella, sainkin nyt vatsalihakset kuntoon, ja selkälihastestistä korjasin miestenkin taulukolla kiitettävän tuloksen. Punnertaminen oli toki jo karatesta tuttua. Juoksua olisin ehkä voinut parantaa. Jostain syystä silloin en lenkkeilyt, vaikka nuorempana se oli ollut hyvinkin kiinteä osa elämääni.

Kotiuttamis-Cooperissa minulta irtosi varpaan kynsi. Puuh!

Kun rullaat eteenpäin, näet kuvan historiaa henkivästä, suojellusta majoitusrakennukseni, jossa toivon vielä joskus pääseväni käymään. Vieläkö tammet kasvaa pihalla, entä miten seinustan villiviini voi? Onko rakennus ”pienentynyt” sitten viime näkemän? Riihimäen Sotilaskotiyhdistys näkyy järjestävän siellä tempauksia vuosittain.

Pahoittelut mahdollisesta tekstin ja kuvien ”hyppimisestä”, joka johtuu puhtaasti siitä, että tämä kirjoitus on jatkuvan muokkauksen kohteena, työn alla. Saattaa olla, että jokin kohta jää hetkellisesti hassuun vaiheeseen. Toivottavasti tähänkin pätee nyt kuitenkin se alokastupakaverin ystävällinen lausahdus:

”Miikkulainen on aina vaiheessa, mutta silti hän ennättää joka paikkaan.” No niin, toivon että saan tehtyä tästä kertomuksesta vielä entistäkin paremman ja ymmärrettävän. Että ennätän. Haluan tämän tehdä. Naisista armeijassa on kirjoitettu hyvin vähän.

Armeijassa todellakin oppii aikataulut, on pakko. Mistään ei voi myöhästyä. Varusmiespappikurssille mennessä juna oli pahaksi onneksi Lahteen saapuessa myöhässä ja ennätin jo huolestua, mutta hyvin siinä kävi. Sattui niin, että samassa junassa tuli myös Pääesikunnan toinen kenttärovasteista meitä kouluttamaan, joten asia oli sitä myöten selvä. Selusta oli turvattu.

Tarvitsen totta puhuen tähän kertomuksen oheen lisää (yleis-)valokuvia, niitä en silloin aikanaan saanut läheskään tarpeeksi. Se oli vielä filmikamera-aikaa, joka asetti omat haasteensa. Kuvia otettiin säästeliäästi, homma oli hidasta eikä lopputuloksesta voinut tietää. Edes digikamerat eivät olleet vielä tuolloin yleisessä käytössä, saati kamerapuhelimet tai älypuhelimet, jotka tulivat paljon paljon myöhemmin. Paljon puhutaan kuvien korjailusta: voisiko esimerkiksi tälle Helvi-tädin ottamalle kuvalle tehdä jotain?

Harmittaako, että en lomilla tullut pyytämällä pyytäneeksi läheisiltä enemmän kuvanottoa? Kyllä, vietävästi. Puolisollani sen sijaan on suorastaan kansiokaupalla mitä kiinnostavampia kuvia palveluksestaan autonkuljettajana Pohjois-Karjalan Patteristossa. Oikein!

Pohjois-Karjalan Patteristo sijaitsi Joensuun kupeessa, Liperin kunnassa Ylämyllyllä. Siellä Etelä-Savosta kotoisin oleva puolisoni suoritti oman palveluksensa saapumiserässä II/86, kymmenen vuotta aiemmin. Niin ja isäni vuonna 1946, palveltuaan ensin jatkosodassa 1944 ja kirjoitettuaan ylioppilaaksi Joensuun Yhteiskoulusta.

Tuolla paikalla on muuten juuri se kuuluisa Paloaukea, josta Linna lähettää konekiväärikomppanian jatkosotaan. Ylämyllyllä pääsee kyllä käymään – ilmoittautumalla MPK:n koulutuksiin, joita alueella järjestetään tai vierailemalla Paloaukean museossa.

Kuvamuistojen lisäksi olisin tarvinnut ainakin luotettavaa mentorointia, sparrausta, sponsoriakin ehkä. Kokenutta, viisasta ihmistä neuvomaan silloin, kun hyvät neuvot ovat kalliit. Reserviläistä, joka tietää ja ymmärtää. Uskon, että sodankäynyt varatuomari-isäni olisi voinut olla tällainen parastani tarkoittava henkilö. Hän kuoli, kun olin 9-vuotias. Valtava menetys, kaikin tavoin. Olisin halunnut keskustella hänen kanssaan palvelusasioista – kuten niin monista muistakin asioista. Olisin halunnut kysyä mielipidettä.

Idea. Nyt mietin: olisiko isänmaan eduksi syytä harkita jonkinlaista vapaaehtoisten reserviläisten tukiverkkoa asepalvelusta suorittaville? Inttikummit?

Millainen pilotti se olisi, miten se toimisi? Mitä ajattelet? Saavutettaisiinko sillä menestystä? Pitäisikö kokeilla? Laskin nopeasti, että jos meillä kohta on reservin yläikärajan noston ansiosta miljoonan sotilaan koulutettu reservi, siitä hyvinkin voisi riittää kiinnostuneita ”kummeja” asevelvollisille ja vapaaehtoista asepalvelusta suorittaville nuorille tueksi silloin, kun kysymyksessä ei ole esimerkiksi taloudellinen, hengellinen eikä terveydellinenkään asia. Niihin on jo tuki olemassa Puolustusvoimain ammattihenkilöstön kautta.

Palatakseni valokuviin, vinkkini tuleville saapumiserille on: otattehan PV:n määräyksien puitteissa varmasti riittävästi kuvamuistoja! Armeija-aika on kuitenkin monelle elämässä se tärkeä vaihe, johon haluaa myöhemmin palata. Pyytäkää apua. Missä vaan, kaikessa. Turha vaatimattomuus joutaa romukoppaan. Olette muistonne ansainneet.

Kiitän teitä sydämestäni siitä, että vuorostanne palvelette tätä maata. Ajattelen teitä, uskokaa pois.

Katso Puolustusvoimien someohje, löytyy netistä. Esihenkilöt määräävät mobiililaitteiden käytöstä tarkemmin. Kyberturvallisuus on päivän sana. Vuotaahan älypuhelin sovelluksineen sijaititietoa, jne. Auki oleva puhelin on oikeastaan radio.

Niin, kuvat ja muistot… Kautta aikain on inttiaikojaan yksi jos toinenkin muistellut. Jotkut jopa kirjoittaa tällä tavalla kotisivuilleen omia muistojaan, vielä 30 vuotta myöhemmin… Sellaista se on. Ja voitteko kuvitella: minusta juuri nyt on täysin oikea aika tähän. On jo riittävä ajallinen etäisyys saavutettu; toisaalta tyttären tuoreet inttikokemukset vuodelta 2024 avittavat nyt hienosti ajatuksenjuoksua ja voimme vertailla palvelusaikojamme.

Paljon on muuttunut varuskuntien lakkauttamisen, tekniikan kehittymisen, digitalisaation ja puolustusliitto Natoon liittymisen myötä. Vaan onpa jokunen asia säilynyt ennallaankin. Pyyheliina ainakin, ja ne sisäkenkäläpyskät, släbärit. Iltavahvarit ja hiljainen tunti kello 22-23, ainakin nämä myös.

Tässä nyt siis tämä vanha kaksikerroksinen kasarmirakennus villiviineineen. Joko mainitsin, että päiväkahville tuolta toimistoltani oli hyvin lyhyt matka, sillä ”sotku” tosiaan sijaitsi saman rakennuksen alakerrassa. Tähän sotilaskotiin myös suuri yleisö pääsi vapaasti, joten siviileitä näki jatkuvasti. Joskus katsoin sotkun sivuhuoneen telkusta saippuasarja Kauniita ja rohkeita. Olet varmaan kuullut Ridgestä ja Brookesta?

Tuon ajan musiikkihitteihin puolestaan kuuluivat mm. Joan Osbornen What if God was one of us ja Killing me softly with his song, esittäjänä The Fugees. Tuskin meni päivääkään, ettenkö niitä varusmiestoimikunnan kerhohuoneen telkusta kuullut. Siellä oli lähes aina auki MTV, Music Television, jota juontamassa nähtiin suomalainen Maria Guzenina, sittemmin europarlamentaarikko.

Niin ja jatkuva ilonaihe oli tietenkin J. Karjalaisen Väinö! Väinö, Väinö, missä on se Väinö? Muistan, miten kivalta se kuulosti. Kappale yhdistyy mielessäni erääseen mukavaan automatkaan, lomilla, Anttilan kukkamekossa.

Matkapuhelimia ei tuolloin ollut paljon kellään, ne yleistyivät vasta vähän myöhemmin. Yhdellä Riksun kaverilla oli, hän piti vyötäisillä kännyään, jonka näytöllä luki tikkukirjaimin operaattorin nimi, Radiolinja.

Toimistoni lankapuhelimeen kuului myös puhelinvastaaja, siis oikein sellainen fyysinen laite, josta nauhoitetut viestit kuunneltiin. Ja siis yleisöpuhelimet olivat yleisiä, samoin ns. puhelukortit, joita monet myös keräsivät. Itsekin lahjoitin omat käytetyt puhelukortit eteenpäin. Näin, millaisiin keräilykansioihin niitä sujautettiin. Oletko sinä kerännyt niitä? Onneksi säilytin itsellä nämä kaksi, niin saatiin tämä kuvituskuva.

Kerran sain erikoisen puhelun toimistoni numeroon, ns. talon sisältä, mutta kauempaa, aivan eri puolustushaarasta. Soittaja vaati saada tietää, miten voi olla palveluksessa, vaikka on kolme lasta. ”Ei, herra kenttärovasti, ei minulla ole, ei meillä vielä ole. Ehkä vähän myöhemmin, toivottavasti.” Tämä eikun jatkamaan: ”Mutta KUN MINÄ OLEN KUULLUT, että on.”

Kuullut, sekö se oli ratkaisevaa? Hänkö tiesi paremmin, millaista elämäni oli? Hänellä kävi nyt erehdys. Kunpa hän olisi vain toivottanut menestystä palvelukseen.

Laupias taivas, joskus vetää niin sanattomaksi… Toivottavasti omasta suusta ei pääsisi kauheasti sammakoita eikä vaivaannuttavia kysymyksiä. Kunpa ei! Toivottavasti osaan muotoilla sanat sopivasti myös tähän vaatimattomaan kirjoitukseeni.

Komppaniani päällikkö soitteli säännöllisesti toimistolleni. Muuten vaan, sellainen vaikutelma minulle syntyi. Silloin piti muistaa toistaa ”Herra kapteeni”, pelkästään puhelun alussa ei riittänyt. Paitsi että tuohon aikaan monet perinteiset armeijahierarkiaan kuuluvat muodollisuudet olivat hyvinkin voimissaan, tämä tuntui olevan hänelle erityisen tärkeää, mitä tässä kaikella kunnioituksella muistelen. No hard feelings. Hymyillään, jos tavataan.

Mutta tiedättekö mitä. Väitetään, että pojat lopulta tekivät (jostain muusta syystä) juuri hänelle ison kepposen. Olivat ilmoittaneet herra kapteenin Saabin muka myytäväksi Keltainen Pörssi -lehteen (silloin ei ollut Tori.fi -palvelua), ja laittaneet siihen kapun työpuhelinnumeron.

Oliko tämä ns. tornihuhu, sitkeä armeijaväen keskuudessa kulkeva tarina vai ihan oikea tapaus, siitä en ole varma. Kaikkea kuulemaamme, lukemaamme täytyy kriittisesti arvioida, ei kaikki pidä paikkaansa.

Minulla esimerkiksi ei ollut palvelusaikana kolmea lasta, ei ollut vielä ainuttakaan. Sitä paitsi se oli yksityisasia, jota tuskin olisi yhdeltäkään mieshenkilöltä tivattu.

No niin, jatketaanpas. Kerran viikossa pidin kenttäiltahartauden. Siinä oppi esiintymistä isollekin joukolle. Muistan vieläkin, miltä joukkojen jalkain kahahdus kuulosti, kun rukoilkaamme-kehotuksella kuulijani ottivat asennon ja miten aameneni vapautti heidät lepoon.

Tuolloin elettiin yleisesti vielä aikalailla kirkkoon kuulumisen merkeissä. Vain harvat jäivät hartauksista pois; heille oli järjestetty muuta ohjelmaa.

Kun on valmistautunut hyvin, voi esiintyä rauhallisin mielin. Asiaa helpotti kohdallani myös se, että laulu kutakuinkin sujuu. Virrenveisuun johtaminen ei siis tuottanut vaikeuksia. Nyt jälkeenpäin olen kyllä arvioinut, että olisi pitänyt useammin laulattaa ihan tämä perusvirsi, Ystävä sä lapsien. Katsohan, miten kauniit sanat siinä on, ja isänmaakin muistetaan: Suojaas’ sulje isänmaamme, sulta kaiken lahjaks’ saamme.

Lisäksi pidän kovasti Isä meidän -rukouksesta. Minusta siinä on kaikki kohdillaan. Siitä saa turvaa ja lohtua.

Riihimäellä oli vielä tuolloin käytössä myös varuskunnan oma varuskuntakirkko, johon toisinaan kokoonnuttiin hartauselämän viettoon. Käsittääkseni se oli kantahenkilökunnan keskuudessa kohtuullisen suosittu vihkipaikka. Kotiuduttuani pyysin vielä kerran saada palata sinne yhden hartauden verran. Näin tapahtuikin, siis vielä samana vuonna. Seuraava kuva löytyi sittemmin ostamani veteraanilehden kannesta. Kuvaajaksi ilmoitetaan Seppo Huttunen, Riihimäki.

Vierailin usein sairaalanmäellä Veksissä eli varuskuntasairaalassa tervehtimässä potilaita. Matkan varrella poimin usein tuliaisiksi metsäkukkia – hoitohenkilökunnan hämmästykseksi. Eikö sinne sitten kukaan aiemmin ollut vienyt kukkia?

Kerran eräs toipilas nuorukainen huikkasi minulle, kun olin jo ovella menossa pois: ”Kiva, kun kävit!” Se tuntui palkitsevalta, eivätkä pöpöt koskaan edes tarttuneet.

Alokasaikana Hyrylässä olin toki saanut hyvin yleisen silmätulehduksen ja lopulta sitkeän perusflunssan sekä Riihimäellä muhkean nokkosrokon, urtikarian, aivan out of the blue, yllättäen, mutta voin ilokseni jo tässä kohtaa muisteluita todeta, että kaksi vuotta kotiutumisen jälkeen pysyin täysin terveenä. Ei niin kerrassaan mitään ilmennyt ennen vuotta 1998. Ajattelen mielelläni, että armeija teki sen. Että se oli intin ansiota.

Entä muuta? Poikkesinpa päävartioonkin tarkastamaan, miten siellä kahdeksan vuorokauden arestirangaistustaan kärsivä saman komppanian palvelustoveri voi. Siellä hänen kanssaan samassa sellissä lukkojen takana vietin tovin itsekin, ja mielestäni meillä oli oikein hyvä vertaiskeskustelu. Mitähän hänelle ja muille EK:n pojille nykyään kuuluu, toivottavasti hyvää?

Kerran taas eräs mukava alikersantti antoi minulle heidän omassa yksikössään pitämästäni hartaudesta palautetta. ”Olitte loistava!” Kyllä, silloin armeijassa teititeltiin yleisesti ja kyllä, ystävällinen sana lähimmäiselle on kultaa.

Kirjoitin ylös myös siviilin kommentin sotilaskodin parkkipaikalta: ”Voit olla ylpeä itsestäsi, teet Suomelle historiaa.” Kiitos, kätkin nämä spontaanit sanat sydämeeni. Yhä vieläkin ne merkitsevät minulle paljon ja ovat tärkeitä muistoja tuosta erityisestä elämänvaiheesta.

Pääsin myös vierailemaan Riihimäen kuuluisassa vankilassa. Eräs kantahenkilökuntaan kuuluva ilmeisesti pistäytyi siellä useamminkin, ja hän kutsui minut mukaan hänen ja hänen tuttunsa kanssa. Se oli kai jonkinlaista raamattupiiritoimintaa.

Tietenkin halusin mennä, en ollut koskaan käynyt vankilassa. Aivan ainutlaatuinen kokemus tämäkin, olen kiitollinen.

Muistan, miten joka ikinen ovi oli lukossa. Työntekijä johdatti meitä varmoin liikkein. Kahvin kanssa tarjotut munkit oli jaettu neljään osaan. Eräs vanki sanoi minulle, että hänestä minä vaikutan vilpittömältä ihmiseltä.

Joo, ymmärrän, tällainen vaikutelma voi syntyä. Olin nuorenakin aika avoin, ja puhuin aina omaa murretta, mie ja sie -kieltä, se on minulle ominaista ja tärkeää. Tietenkin joissain tapauksissa pyrin yleiskielisiin ilmauksiin, mutten koskaan voisi vaihtaa mä-sä -puolelle. Never.

Vankien tapaaminen sujui hyvin. Mutta illan kuluessa jouduin ihmettelemään, miksi seurassamme ollut mieshenkilö, tämä kolmas meistä vieraista, oli kuin myrkyn niellyt. Ei puhunut, näytti vaikealta. Syyksi selvisi naispappeuden vastustus. Enkä minä edes ollut pappi ammatiltani, en silloin, kuten en nytkään. Vain vilpitön nuori varusmiespalveluksen suorittaja…

Minua on toisinaan kysytty kirkollisiin toimituksiin, palvelusaikanakin kahdesti. Kastamaan, vihkimään ja siunaamaan hautaan. Joudun aina vastaamaan, etten valitettavasti voi tulla, en pääse, puuttuu lisenssit. Olen kyllä teologi, ja mielelläni tulisin, mutten ole pappi.

Tuolloin naispappeus oli ollut totta Suomessa alle 10 vuoden ajan. Kirkolliskokous, ”kirkon eduskunta”, päätti vuonna 1986 pappisviran avaamisesta naisille, ja ensimmäiset naispapit vihittiin maaliskuussa 1988. Voi vain kuvitella, millaista kaltoinkohtelua monet ensimmäiset naispapit ja sittemmin naispiispat ovat saaneet osakseen…

Sellainen erikoinen muu juttu vielä pitää mainita, että armeija-aikaani osui peräti kolmet hautajaiset. Kolmet!

Menin kaikkiin asepuku päällä. Vainajat olivat anopin veli Huutokoskelta, oma tätini Anna-Liisa, joka kuoli syntymäpäivänäni, ja entinen solukaverini Helsingin Itäkeskuksesta, Itiksestä. Hän oli edellissyksyn kuvankaunis ylioppilas, kuin ysärileffa Titanicin Rose, jota esitti Kate Winslet. Kaksi ensimmäistä vainajaa olivat elämän ehtoopuolelta, kun taas viimeksi mainittu lähti inhimillisesti katsoen ennen aikojaan. ”Kestätkö kuulla”, hänen äitinsä ensi töikseen kysyi suruviestiä soittaessaan.

Murhetta aiheutti myös juuri tasavuosia täyttäneen äitini terveydentila. Jo kertaalleen operoitu aivokasvain, meningeooma, oli alkanut uudelleen kasvaa, emmekä tienneet, miten siinä kävisi. Edellisen kerran, abivuotenani 1988, diagnoosin jälkeen hänelle varattiin välittömästi aika yliopistosairaalaan isoa, vaarallista leikkausta varten. Siinä olisi riskejä mutta se olisi välttämätön tehdä. Niin äiti leikattiin, ja siitä kesti pitkään toipua.

Muistan, kun tulin neljältä koulusta ja jo kaukaa näin, että kotitalo on aivan pimeä… Onko äiti nukkumassa, vai onko hän… kuollut? Hän oli todella heiveröisessä kunnossa. Takapakkiakin tuli; selkäydinnesteitä valui nenästä tyynyliinalle. Hänet passitettiin takaisin Kuopioon. Se oli raskasta aikaa. Tämäkö olisi nytkin edessä?

Aika vakavailmeinen nuorihan minä noihin aikoihin olin, ja sille oli syynsä. Äidin uusitunutta aivokasvainta ei kuitenkaan tarvinnutkaan operoida uudelleen. Itse asiassa äidin vointi oli syksyllä 1996 niinkin hyvä, että teimme yhteisen lomamatkan Tunisiaan, Pohjois-Afrikkaan.

Epäilemättä kuormittavan kasvaimen kanssa hän eli vielä yli yhdeksän vuotta, eikä hän lopulta kuollut sen takia. Hänen osakseen koitui menehtyä massiiviseen aivoverenvuotoon yksin kotona ollessaan. Koira osasi kyllä omalla tavallaan hälyttää apua. Hädissään heilui kuistin ikkunassa niin, että naapuri soitti hätäkeskukseen. Avun saapuessa mitään ei ollut tehtävissä. Kuolonkankeus, rigor mortis oli jo käynnissä. Äiti oli päässyt maallisen elämän koettelemuksistaan.

Oliko joku joskus sanonut: Kirkko on olemassa, koska täällä kuollaan.

Kuolema on ainoa asia, joka varmuudella yhdistää meitä kaikkia. Tavallaan se on hyvä. Myös diktaattoreille ja muille ison maailman öykkäreille koittaa lähdön hetki.

Kotiuduttuani päätin vielä hakea Puolustusvoimiin töihinkin, minähän pidin kovasti juurikin noista hartaushetkistä, isänmaan virsistä, ym. Ilmoitin aviomiehelle, että ensi kesänä minulla sitten on skapparikokardi lakissani. Riemukseni näin tapahtui: sain valtionhallinnon harjoittelupaikan Pohjois-Karjalan Prikaatista Kontiorannasta.

Suomeksi sanottuna, tässä työssä toimin käytännössä kesäteologina. Varusmiespalveluksesta tuttu sinivalkoinen miehistökokardi tosiaan vaihtui henkilökunnan punakeltaiseen leijonakokardiin, ja jälleen tulin saamaan aivan valtavan hienon elämänkokemuksen Puolustusvoimien ansiosta.

Riemullista oli päästä ”omaan”, paikalliseen joukko-osastoon Joensuun naapurikuntaan, Kontiolahdelle. Olen useamman polven joensuulainen, ja niin minun oli hyvin hyvin mieluista mennä tuonne korpisotureitten pariin.

Olet varmaan kuullut sanonnan Kollaa kesti? Se liittyy talvisodan Kollaanjoen taisteluihin, joissa suomalaiset torjuivat ylivoimaisen vihollisen aikeet. Kontiorannassa sijaitsee Kollaan vasama -niminen muistomerkki tuon tapauksen muistoksi. Se on kuvanveistäjä Kalervo Kallion käsialaa. Kalervo Kallion isä oli presidentti Kyösti Kallio, ja itse muistomerkki on varsin kuuluisa. Musta, puhutteleva, nuolenkärkimainen teos – saatko mieleesi? Tuosta ajoin nyt kesällä 1997 päivittäin ohi. Nykyään minulla on jopa Kollaan vasama -korvakorut, joita käytän sopivissa yhteyksissä Kollaan taistelijoita kunnioittaakseni.

Työmatkaa oli ainoastaan parikymmentä kilometriä. Hurautin Kontiorantaan lapsuudenkodistani Joensuun keskustasta äidin luota joko vanhalla Ford Taunuksella, joka ei kylläkään sadesäällä suostunut käynnistymään tai supernopealla Fiat Chroma Turbolla, riippuen siitä, kumman auton olin saanut käyttööni, koska puolisokin tarvitsi omiin työmatkoihinsa autoa. Sen kesäkauden olimme arkipäivät jälleen erossa, mutta näimme viikonloppuisin. Joko niin, että menin Helsinkiin taikka niin, että mies ajoi Joensuuhun. Eräällä yhteisellä lomalla ennätimme Finnjetillä Saksaan saakka.

Hartauksia pidin jälleen viikottain, Kontiorannan paraatikentällä, jossa yhä edelleen on JR9 muistomerkki, tällä kertaa aamulla kuten Kontiorannassa oli tapana. Nyt sain kuukausipalkkaa, noin 5000 markkaa. ”Valtion leipä on pitkä mutta kapea.” Ruokalippuja sai ostaa 17 markan hintaan. Usein lounaaksi oli lihaperunalaatikkoa, ja torstaisin tietenkin nautittiin hernekeittoa pannarilla. ”Herneet heitto ja roiskeläppä”, sellaisenkin nimityksen tälle aterialle olen joskus kuullut. Höytiäisen rannassa sijaitsevaan sotilaskotiin oli ihana pistäytyä kahville. Nykyään sotilaskoti on purettu, ja rannalla on julkinen uimaranta.

Tiesitkö muuten, että Kontiolahdelta on jopa kolme Mannerheim-ristin ritaria? Veikko Saarelainen, Lauri Kokko ja Valde Sorsa, jonka TK-piirtäjä Kari Suomalainen sai tehtäväkseen ikuistaa. Kari piirsi sittemmin pitkän uran Helsingin Sanomissa. Hän oli tunnettu pilapiirtäjä, jolla oli vankkaa, monipuolista ja ylisukupolvista taideosaamista.

Kävin myös Pohjois-Karjalan Rajavartiostossa Onttolassa pitämässä hartauksia ja kirkollisia oppitunteja Rajajääkärikomppanian varusmiehille. Sain näille tehtäville oikein varusmieskuljettajan, ja oppitunti ilmoitettiin minulle asiaankuuluvin menoin.

Sielläkin olin kuulemma ensimmäinen koskaan paikan kamaralla astellut naissotilas. Siellä on nykyään moderni sotilaskoti, jossa voi vierailla. Aukioajat kannattaa tarkistaa Onttolan Rajasotilaskodin Facebookista. Pohjois-Karjalan rajavartiosto seisoo edelleen paikoillaan Kontiolahden kunnan alueella Onttolassa, aivan Joensuun kupeessa. Rajajääkäreitä koulutetaan siellä vaativiin tiedustelutehtäviin.

Eräs tuon kesän kohokohdista oli myös Kirkkopäivät Lappeenrannassa. Puolustusvoimain kirkollisella työllä oli siellä oma näyttelyosastonsa, jonka pystytykseen osallistuin. Kenttäpiispan ja Pääesikunnan jo tutuksi tulleiden kenttärovastien kanssa työskentelimme siellä yhdessä.

Kirkkopäivien yhteydessä minua haastateltiin Askel-lehteen. Lehti- ja radiojuttuihin oli jo saanut tottua; seuraavana vuonna vuorossa oli vielä tv-esiintyminen Maikkarin Takaovi-ohjelmassa, joka tuli viikoittain suorana lähetyksenä. Ohjelmaa juonsi Riitta-Sisko Jukkala-Benisch.

Lisäksi Joensuussa järjestettiin 1997 Ilona-maatalousmessut. Arvostamani tuttu ihminen soitti: voisinko hoitaa hänen puolestaan sunnuntain jumalanpalveluksen, hän ei pääsekään? Minulle aika kävi. Lupasin tietenkin, ja niin sain vastuulleni sekä saarnan että liturgian, koko kokonaisuuden. Ehtoollista ei vietetty. Toin kotipihan sireeninoksat kukkakoristeiksi. Mehtimäellä urheilukentän reunalla oltiin, aurinko paistoi, tunsin olevani tärkeässä tehtävässä.

Jumalanpalveluksen jälkeen tuikkivasilmäinen hahmo lähestyi minua. Hän halusi kiittää minua mutta pahoitteli, ettei ollut voinut osallistua kokoaikaisesti. Vastasin hänelle, että ei se mitään, tämähän on nimeltäänkin Vaeltajan messu! Sydämellistä lämpöä huokuva hahmo oli Wille Riekkinen, Kuopion hiippakunnan piispa.

Ja vielä? Pidän ylipäätään suurena rikkautena, että olen saanut nähdä monia joukko-osastoja. Olinhan varusmiespappina, siis palvelusaikana, komennuksella valtavassa Vekaranjären varuskunnassa, kun siellä järjestettiin Puolustusvoimien Hengelliset päivät. Niin ja Lohtajan harjoitusampuma-alueella pääsin myös käymään. Hmm, tässähän olisi enemmänkin muisteltavaa… Onneksi näitä kotisivuja on vaivaton muokata. Eläköön kotisivut!

Kun työni oli lopuillaan, sain kutsun prikaatin esikuntaan kakkukahveille. Eikä siinä kaikki: minulle lahjoitettiin kirja, kukkakimppu ja hieno Martellin puukko, jonka terään oli kaiverrettu 31.8.1997 Helena Miikkulainen. Tupessa puolestaan komeili prikaatin tunnus. Wow, olin otettu!

Kontiorannan kivan, jopa rennon kesän siunatuksi lopuksi liityin vielä Pohjois-Karjalan Prikaatin Kiltaan, joka nykyään toimii perinnekiltana ja jossa olen edelleen jäsenenä. Killan jäsenyydestä on ollut paljon iloa: juhlakutsuja, tapahtumia, luentoja vuosikokouksen yhteydessä, onnitteluadressi 50-vuotispäivänä…

Esimerkiksi kesällä 2025 teimme kiltaretken Mikkeliin, jossa vierailimme Sodan ja rauhan keskus Muistissa sekä Jalkaväkimuseossa. Seuraava retkikohde on Hamina Tattoo elokuussa 2026. Marssijalkaa vipattaa jo, odotan innolla!

Minua motivoi kovasti sotasukupolven ja sankarivainajien muistaminen – älkäämme koskaan unohtako heidän ponnistuksiaan ja uhrauksiaan. Olen myös kiinnostunut Maanpuolustuskoulutus ry:n järjestämistä koulutuksista ja muista tilaisuuksista, joissa nostetaan maanpuolustustahtoa ja -kykyä.

Kokonaisturvallisuus on yhteinen asiamme. Teemme sen yhdessä.

Esimerkiksi, hieman yllättäen löysin itseni eräänä lämpimänä syyskuun iltana 10 kilometrin maajoukkuemarssilta Joensuun Reservinupseereitten kovatasoisesta seurasta. Syy: perheväki oli myös kutsuttu! Niin olimmekin siellä koko perhe, vanhemman tyttären ansiosta. Hän on se tulitoimintaupseeri ja aktiivinen reservin vänrikki. Saimme kaikki nämä velcromerkit muistoksi. Omani nidoin siihen muistikirjaan, mitä tällä hetkellä käytän MPK:n kursseilla muistiinpanojen tekemiseen.

Luottamushenkilönä kuulun Kaatuneitten muistotoimikuntaan Joensuun seurakuntayhtymässä, ja Joensuun Kutsuntalautakunnassa minulla on varajäsenyys.

Mielestäni kutsunnat pitäisi ulottaa myös naisia koskeviksi, yhdenvertaisuuden ja kyvykkyyksien löytämisen vuoksi. Näin voimme vastata ikäluokkien pienenemiseen ja silti ylläpitää vahvaa järjestelmää. Haluaisin, että olemme puolustuskyvyltämme Euroopan parhaita maita ellei paras. Se, missä myös tasa-arvo toteutuu ja yhteishenki on luja eikä kaveria koskaan jätetä. Suomi, maailman onnellisin maa, vakaa demokratia, niin kaunis, että melkein koskee.

Itsenäisyys tehdään joka päivä uudestaan monin tavoin. Elämän paradokseihin kuuluu, että rauha taataan ylläpitämällä uskottavaa sotilaallista puolustuskykyä. Lisäksi tarvitaan monenlaista osaamista, varautumista, henkistä kriisinkestävyyttä, lujaa keskinäistä luottamusta. Tähän työhön kutsun meitä kaikkia laajasti mukaan.

Kiitän, kun luit kertomukseni. Armeijassa sanotaan aina: kiitän.