Perheeni kukitti Joensuun valtakunnallisen sankarihautausmaan sankarihaudat syyskuussa 2024 ja syyskesällä 2025. Uusi perinne on siis aloitettu, laajalla tuella ja ymmärryksellä. Tästä on hyvä jatkaa.
Olisin hyvin iloinen, jos voisit kopioida tämän tavan omalle paikkakunnallesikin! Otathan silloin yhteyttä oman seurakuntasi hautaustoimeen ja viestintään. Ja minulta saa käytännön vinkkejä.
Kuvassa upseerikokelas Miikkulainen on päässyt lomille ja rientänyt suoraan kuljetuksesta äidin avuksi. Ollaan syyskesän pian hämärtyvässä illassa. Himmetä ei muistot koskaan saa!
Joensuun sankarihautausmaalla lepää 887 sankarivainajaa. Heidän ansiostaan – ja kaikkien muiden kaikkensa antaneiden – ansiosta meillä on vapaa maa, isänmaa. Itsenäisyys säilyi, emme joutuneet luopumaan demokratiastamme.
Ajattelin pitkään, että kaikilla sankarivainajillamme tulisi olla yhtenäinen leikkokukitus. Kaikilla, yhtä aikaa. Olin jo kauan ”nähnyt” tämän mielessäni. Selkeä visio auttoi kohti päämäärää, jossa lopulta jokaisella punagraniittilaatalla olikin oma erityinen kukkatervehdys.
Tiettävästi tällaista kukitusta ei oltu aiemmin tehty täällä Joensuussa. Onko muualla? Jos on, olisin hyvin kiinnostunut kuulemaan. Mietinnässä on myös jatkosuunnitelmat, koska tämä hanke on mennyt hyvin. Palaute on ollut hyvin myönteistä.
Olisi myös hienoa, jos ajatus leviäisi muuallekin, mahdollisimman laajaan käyttöön.
Kukat saatiin lahjana maanviljelijöiltä ja ne olivat auringonkukkia, syyskesän näyttäviä, energisiä kukkijoita. Koska auringonkukka on Ukrainan kansalliskukka, tässä voidaan nähdä myös vahvaa symboliikkaa Ukrainan tukemiseksi. Ukraina kamppailee olemassaolostaan samalla tavalla kuin Suomi aikanaan. Auringonkukkien ”kypsyminen” Suomen oloissa osuukin juuri sopivasti Ukrainan itsenäisyyspäivän 24. elokuuta tienoville.
Sydämelliset kiitokset auringonkukista kuuluu tarkemmin sanottuna maanviljelijä Toivo Eroselle Rantasalmelle sekä Peltokuuselan tilalle Liperiin. Eläköön yhteistyö!
Minusta ei ole pitkä aika siitä, mitä Suomi aikanaan joutui kokemaan. Äitini oli sisaruksineen sotalapsena Ruotsissa. Hän ja kymmenettuhannet muut suomalaislapset lähettiin turvaan länsinaapuriin, itänaapurin hyökyessä valtavalla ylivoimalla maahamme. Entä isä? Hän oli äitiä 10 vuotta vanhempi. Isäni ennätti osallistua jatkosotaan. Hän lähti sinne vapaaehtoisesti 17-vuotiaana.
Molempien osa ikätovereineen on ollut melkoinen. Joka päivä ajattelen heitä…
Vanhempani lepäävät Kärkkäisten sukuhaudassa Joensuussa. Käyn säännöllisesti tervehtimässä heitä, ja näillä piipahduksillani näen etenkin Rauhankappelin viereiset sankarihaudat, koska reittini useimmiten kulkee siitä.
Ani harvalla laatalla näkee leikkokukkia. Ani harvalla. Ehkä omaisia ei enää ole, tai he asuvat kaukana. Kyseessähän on valtakunnallinen sankarihautausmaa, eli täällä lepää myös muunpaikkakuntalaisia.
Tiesitkö, että joukossa on myös naisia? Tai että siellä lepää myös Tuntemattoman sotilaan ”mennäänpäs mokoman suon yli että heilahtaa” -hahmon esikuva?
Toivon olevan hyvinkin ymmärrettävää, miksi juuri minä haluan kukittaa sankarihaudat. Asia on kuitenkin henkisesti ja fyysisesti niin lähellä. Kerron tämän siksi, että ihmiset usein kyselevät syitä ja taustoja, aivan kuten aikoinaan siitä, miksi suoritin vapaaehtoisen asepalveluksen.
Tietenkin myös pidän kukista erittäin paljon. Kukkien hoitaminenkin on mukavaa. Kukituspäivinä valvon kukkien kuntoa: väsähtäneet pyrin vaihtamaan, vettä saattaa joutua lisäämään, orava on voinut kaataa maljakon, jne. Mielellään teen kukille myös ojennuksen: käännän niitä yhtenäiseen asentoon. Näin kokonaisvaikutelmasta tulee mielestäni hyvin tyylikäs.
Etten sanoisi, sotilaallinen. ”Ojennus!”
Omat läheiseni siis selvisivät viime sodista naarmuitta hengissä, mutta on siinä vielä muutakin. Vuonna 2024 oma tytär suoritti asepalveluksensa Kainuun Prikaatissa Kajaanissa. Hänkin on valmis puolustamaan maatamme, vaikka viimeiseen asti. Mitä Roosa sanoi vuonna 2023 Kaatuneiden muistopäivänä käyttämässään nuoren puheenvuorossa? ”Jokaisen sotilaan tarina ansaitsee tulla muistetuksi.”
Juuri näin.
Näitä tulee väistämättä pohdittua. Alitajunta raksuttaa. Vannoinhan itsekin nuorena sotilasvalan; katson sen velvoittavan laajasti edelleen. Oma palvelustehtäväni oli kirkollinen: toimin varusmiespappina Viestirykmentissä Riihimäellä. Toteutin miehistön erityistehtävää, josta olen kiitollinen: sainhan välittää rahtusen toivoa.
Lisäksi minua on askarruttanut kovasti eräs viime vuosina täällä Joensuussa puuttumaan jäänyt vanha perinne, jota vuosikymmenten ajan noudatettiin. Moni varmasti muistaa, kuinka kevään uudet ylioppilaat kokoontuivat kouluittain Vapaudenpuistoon, jossa riemuylioppilas eli 50 vuotta sitten ylioppilaaksi päässyt arvovieras piti puheen. Sitten marssittiin soittokunnan tahdissa kulkueena hautausmaalle. Sotien 1939-1944 Ikuisuutta kohti -nimisellä sankaripatsaalla laskettiin ruusut kunnianosoitukseksi sankarivainajillemme, joista kovin monet muuten olivat juuri tuollaisia nuoria. Heilläkin oli elämä edessään, miten kävikään…
Lainaan hieman Vilho Koiviston runoa Satakolmekymmentä, joka viittaa Joensuun Lyseon sankarivainajiin:
”Näin polvi polvelta toistuu ain’ samanlaisena sankaripoikien taru: kun elämä eessä on elämä onnekkain, sen murskaa hetkessä kohtalo karu. Se vaatii miehet miekkaan ja hautaa haavehet hiekkaan.”
Yhä tänäänkin seurakunta uskollisesti joka kevät varustaa ison vesiastian ylioppilaitten ruusuille – jotka enimmäkseen jäävät tuomatta. Miksi? Tähän kaipasin ja kaipaan edelleen parannusta. Voi olla, että tällä operaatiollani saatiin hieman ”paikattua” puutetta, vaikkei se sama asia olekaan.
Uskon, että hyviä perinteitä voi muokata vieläkin paremmiksi. Tällä hetkellä mielestäni ajankohtaista ja perusteltua olisi miettiä, miten myös syksyn ylioppilaat otetaan mukaan. Nykyään yhä useampi saa valkolakkinsa itsenäisyyspäivän alla. Keksitko Sinä ratkaisun? Seppelpartio?
Keinothan on löydettävissä, jos tahtoa on. Laittaisitko minulle viestiä Ota yhteyttä -kohdan kautta, jos on jotain, mitä voimme vielä miettiä.
Siispä: sydämelliset kiitokset kaikille avusta, yhdessähän tätä sankarihautojen kukittamista tehtiin, ja tehdään. Saimme lahjoituksena paitsi kukat, myös valtavasti muovisia kukkasuppiloita, joita monilla sopivasti pyöri(i) nurkissa. Kukkakauppa Leinikki lainasi käyttöömme ison satsin, niin että niitä riitti. Seurakunta antoi kaikki olemassa olevat varsinaiset hautakukkamaljakot lainaan. Sanomalehti Karjalainen kirjoitti artikkelin, jonka julkaisupäivä syyskuun neljäntenä kävi yksiin jatkosodan päättymisen kanssa. Aselepo astui voimaan 4.9.1944 – suomalaisten osalta.
Ks. Karjalainen 4.9.2024.
Vuonna 2025 Lions Club Jokelaiset varusti ja varmisti operaation 900 hautakukkamaljakolla – upeaa, upeaa! Sydämelliset kiitokset ripeästä toiminnasta!
Haluaisitko Sinä lahjoittaa auringonkukat vuonna 2026? Voimme hakea kukat, mielellään tietenkin mahdollisimman läheltä.
Omasta puolestani olen jälleen valmis, ja apuakin kuuluu tulevan, ihanaa! Tehtävä on hyvä ja kiitollinen. Sitä voi tehdä omaan tahtiin ja sopivilla tauotuksilla. Lopputulos on palkitseva. Kukat kestävät poutasäällä hyvinä noin viikon. Poiskorjaaminen on maljakoiden pesua lukuunottamatta hyvin ripeää. Suurin työ on kukkien pellolta hakemisessa ja haudoille asettelussa.
Yhteydenottolomake löytyy näiltä sivuiltani. Lämmin kiitos ajastasi isänmaan hyväksi.
Helena Miikkulainen, varusmiespappi 1/96
Kuva: Tällaisella ilmoituksella muovisia kukkasuppiloita alunperin haettiin. Saimme runsaasti lahjoituksia, näillä päästiin alkuun. Idean saa kernaasti kopioida! Nämä tosin ovat tylppiä eivätkä helposti uppoa maahan. Ota mukaan jotain, jolla kaivertaa maata hiukan, mikäli toteutat operaation näillä pikkusuppiloilla.
#himmetäeimuistotkoskaansaa
#kukitetaansankarihaudat
#auringonkukka
#auringonkukathautausmaalla
#valtakunnallinensankarihautausmaa
#joensuunauringonkukat
Helena Miikkulainen 