Vapaaehtoinen asepalvelukseni I/96: tunnelmia ja tuokiokuvia
Laki naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta tuli voimaan vuonna 1995 ja saman vuoden lokakuussa aivan ensimmäiset naiset astuivat palvelukseen Puolustusvoimien Urheilukoulussa ja Ilmavoimien Teknillisessä koulussa.
Minäkin hain välittömästi palvelukseen, olinhan AINA halunnut tasaveroisesti armeijaan palvellakseni maata. Se oli täysin selvä asia, velvollisuus ja kutsumus, näillä taustoilla, josta kerron näillä sivuillani myös auringonkukkien yhteydessä. Katso siis Kukitetaan sankarihaudat, jonne pääsee päävalikon kautta.
Isähän osallistui 17-vuotiaana jatkosotaan, 10 vuotta nuorempi äiti lähetettiin jo varhain sotalapseksi Ruotsiin. Tädit toimivat lottina, myös pahoissa paikoissa, siksikö on vapaudenmitaleita myönnetty heille. Urheudesta, för tapperhet, kertoivat jäämistöt sittemmin. Eivät he itse mitään paljastaneet. Aimo-setä puolestaan oli viestiupseereita. Kunpa olisi jo tuolloin tiennyt, siis nimenomaan että kunniakkaasta viestiaselajista oli kysymys! Hänestä puhuttiin aina luutnanttina.
He kaikki palasivat sodasta, ja itsenäisyytemme säilyi, mutta siinä olisi voinut käydä toisinkin.
Ekat naiset aloittivat siis lokakuussa 1995. Tammikuussa 1996 puolestaan oli seuraavien vuoro. Nyt oli kysymyksessä monet ”tavalliset” joukko-osastot, muttei suinkaan kaikki. Prosessi tuli olemaan pitkä.
Niin astelin minäkin palvelukseenastumismääräys kädessäni alokkaaksi Helsingin Ilmatorjuntarykmenttiin, Tuusulan Hyrylään, tammikuun yhdeksäntenä 1996. Olin laittanut oikein muovitaskuun tämän arvokkaan määräyksen, jonka alikersantit ottivat vastaan. Kohta sitä oltiinkin jo hilaamassa isoa varustesäkkiä omaan tupaan ja asettelemassa varusteita kaappiin omassa tuvassa numero 88, Hyrylän ykköspatterilla.
Tietenkin jännitti, mutta samalla tiesin, että mikään mahti maailmassa ei saisi minua perääntymään. Nyt tekisin oman osuuteni, oli mikä oli, tuli mitä tuli.
Asuimme tuohon aikaan Helsingin yliopiston opintojeni ansiosta opiskelija-asunnossa Helsingin Vuosaaressa, Meri-Rastilassa, HOAS-kaksiossa. Olin tuolloin 25-vuotias, naimisissa oleva nuori rouva. Lapsia ei vielä ollut. Sieltä kesken opintojen läksin luottavaisena kohti suurta tuntematonta, jonka priorisoin kaikkein tärkeimmäksi tehtäväksi siihen aikaan. Teologian opinnot odottaisivat kyllä. Entä perheen perustaminen? Sitä en oikein osannut vielä ajatella.
Se suuri tuntematon, ykkösprioriteettini, armeija, osoittautui pian erittäin sopivaksi ratkaisuksi. Ja ihan tavalliseksi ihmiselämän asiaksi, kuin kouluksi.
Olin tehnyt oikean päätöksen. Paikka tuntui oikealta, hyvältä, turvalliseltakin. Tupakaverit vaikuttivat kivoilta ja kiinnostavilta persoonilta. Sain yläpunkan, mikä sekin miellytti, olin nimittäin aina halunnut kerrossänkyyn. ”Kun iloitsee pienistä, saa iloita usein.”
Koulu. Kyllä, kuvailisin armeijaa eräänlaiseksi isoksi, hyvin järjestelmälliseksi ja hyvin toimivaksi kouluksi. Toki se on hierarkkinen järjestelmä. Toisin kuin peruskoulussani 1980-luvulla, nyt oli hyvä kuri ja järjestys. Puolustusvoimat on paikka, jossa jokainen tietää asemansa ja tehtävänsä. Kaikilla on kuitenkin isossa mittakaavassa sama tehtävä. Puolustamme maatamme.
Ja nyt meitä oli siellä myös tupa 88, naistupa, jossa asui 10 upeaa, pelotonta vapaaehtoista nuorta naista, kaikki valmiina saamaan miesten kanssa täysin saman koulutuksen.
Minä satuin olemaan meistä tuvan naisista vanhin, ja ylipäätään me naiset helposti olimme miehiin verrattuna hieman varttuneempia. Siinä missä nuoret miehet astuivat palvelukseen pääasiassa ”normaaliin” aikaan kutsuntojen kautta, me ekat naiset ilmestyimme tämän uuden lain puitteissa nyt monen ikäisinä kasarmeille, kuitenkin alle 29-vuotiaina.
Koulusta olin aina kovasti pitänyt, olenko kertonut? Huomasin heti viihtyväni myös armeijassa. Kaikki toimi varsin hyvin. Ei ollut ongelmia, oikeasti. Ainoastaan jokin vaatekappale piti vaihtaa joko pienempään tai suurempaan. Maiharit, maihinnousu- eli varsikengät taas tuntuivat niin sopivilta, että minulla ei sen jälkeenkään ole koskaan ollut yhtä hyviä jalkineita. Sen sijaan aukolliset alushousut pyrki naurattamaan, hah hah. Uimapukuja meille ei jaettu ollenkaan. Havaitsimme naisten kesken, että jotkut kuittaamamme varusteet olivat upouusia. Tällaisia olivat esimerkiksi mustat, nahkaiset lomakäsineet. Toisaalta varusteluettelossa nähtiin vielä sanana, ei meille enää jaettavina, ne kuuluisat, iankaikkisen vanhat jalkarätit.
Kun nyt muistelen armeija-aikaa ensimmäisten naisten joukossa ysärillä, 1990-luvulla, puhun tietenkin ainoastaan omasta kokemuksestani. Huomaathan, että jonkun toisen kokemus on voinut olla toisenlainen. Kukin koemme asiat omilla tavoillamme. Olen nykyään saanut koulutusta oman tarinan kertomiseen, eräässä toisessa asiayhteydessä, nimittäin kokemustoimijan koulutuksessa.
Usein on ajateltu, että me naiset olimme myös huomattavan motivoituneita palvelukseen. Niin, tunnistan tämän kyllä niin itsestä kuin oman tupani naisista. Valittamaan emme olleet tulleet, emme hakemaan helpotuksia, ja tavoitteet olivat usein korkealla. Varmasti se vaati meiltä paljon. Ollaanko samaa mieltä? Tämän verran yleistäisin: tahtoa löytyi vaikka muille jakaa!
Vaikka armeijameininki tuntui sopivalta alusta pitäen, eräs tietty ensimmäisten päivien ihmetyksen aihe minulla kylläkin oli… Ei ollut tullut mieleenkään, etteikö kahvia saisikaan joka kerta aamiaisen yhteydessä. Nyt väitän ihan ilmeenkään värähtämättä, että tämä oli aluksi minulle oudointa. Toiseksi oudointa tai vaikeinta oli oppia kokoamaan rynnäkkökivääri nopeasti. Purkaminen tuntui helpommalta, se sujui kyllä. Aamuherätykset, aikataulut, se kaikki muu oli ihan ok. Mutta missä kahvi!
Tietäjät tietää, mitä seuraavan kuvan tilanteessa on tekeillä… Kuva muuten on rykmenttimme esitteestä Helsingin Ilmatorjuntarykmentti, Defensor Capitolii, johon tulin päätyneeksi, varmaankin poninhännän ansiosta. Otaksun, että siihen oli ylipäätään hakusessa naispuolinen varusmies kuvaamaan modernia aikaa. Sinänsä kyllä jännää, että ollaan tultu pakkasvarusteissa sisätiloihin rastikoulutukselle. Olisiko kuvaajan takia? Että hän saa työskennellä lämpimässä kameransa kanssa? Mene ja tiedä. Tuon pitkän pakkastakin nimi oli joka tapauksessa sissimantteli, ja nuo muut seisovat sen merkiksi, että he ovat jo omansa koonneet. Ovat olleet siinä särmiä, taitavia.
Niin siitä kahvista… Olin nimittäin aloittanut säännöllisen kahvinjuonnin jo hyvin varhaisella iällä, lapsena, ja nyt tuli ensimmäinen tauko, onneksi lyhyt kuitenkin. Niin sitä sitten lipitettiin enimmäkseen teetä, ja odoteltiin sitä armollista iltaa, jolloin pääsisimme ensimmäistä kertaa sotilaskodin hellään huomaan NAUTTIMAAN KAHVIA ja viettämään vapaata.
Juu, sinne päästiin, kun tentittiin alikersanteille sotilasarvot – kuin konsanaan rippikoulussa ulkoläksyt isosille. Mahdollisesti muitakin sotilaan alkeistapoja kuten tervehtimistä piti ehättää oppia. Kaikki opetettiinkin juurta jaksaen, alusta alkaen ja moneen kertaan kerraten. Niin minäkin lopulta sain sen rynkyn suht’ nopsasti kasaan. Rynnäkkökiväärin malli oli RK 6.72.
Olen jo joskus aiemmin alkanut hahmotella näitä inttimuistelmiani, joten edetään seuraavaksi vielä hetken ekojen aamujen tunnelmilla. ”Patterilla herätys!”
Suoritin peruskoulutuskauden Taistelijan tutkintoineen lumisessa Hyrylässä. Sen eräänä kohokohtana ATT 12/12 eli valiot räpsähti ampumatauluun ja sain kultaisen ampumataitomerkin rintaan. ”Herra vänrikki, alokas Miikkulaisen taulu”, sanottiin tauluilla ja toisaalta ammunnan jälkeen kuultiin aina protokollan mukainen kouluttajan ilmoitus ”Lippaat irti, liikkuvat taakse, tarkistan aseet.”
Kyseinen vänskä muuten kertoi olevansa kotoisin Savosta. ”Montako taestelijjoo”, hän kerran eräässä kysäisi. Pidän murteiden käytöstä, se on rikkautta. Hän myös kertoi oppitunnilla, että hän oli harkinnut opettajan uraa. No nytpä hän opetti meitä armeijassa, melkein sama asia. Koulu kuin koulu.
En muista ulkoa rynnäkkökiväärini numeroa, mutta se lukee kyllä oppikirjassani ja kalenterissanikin. Rynkkyä ei saanut laskea punkalle eli vuoteelle, johon ruudullinen päiväpeite aseteltiin tietyn kaavan mukaan. Yöksi tuo peite puolestaan laskettiin tietyn tavan mukaan sotilasjakkaralle vuoteiden päätyyn, eli tehtiin ns. pinkat. Punkka ja pinkka, alokaskauden ekat tehtävät, koska vastuuseen opitaan pienten asioitten kautta.
KL, kuntoisuusloma, kuntsari tuli myös tuosta valiosta, jonka sain edellämainitusta peruskoulutuskauden ampumataitotestististä. Mainitsen tämä siksi, että kultainen ampumataitomerkki taisi olla ainoa näkyvä saavutukseni. Onneksi sain sen. Muut mahdolliset saavutukseni olivat ei-mitattavia, näkymättömiä. Aineettomampia…
Tuo talvi 1996 oli tosiaan poikkeuksellisen ankara; joinain aamuina meidän ei kovan pakkasen takia tarvinnut juosta klo 06.04 aamulenkillä, vaan halutessaan sai nimenomaan kävellä omaan tahtiin. Sittemmin luin, että näistä aamulenkeistä olisi luovuttu varusmiesten koulutuksessa. Että aamulenkki on liian iso mullistus elimistölle heti noustua. Hmm, en tiedä, olisiko näin?
Entä poikkeusolot? Miksi armeijassa ollaan? Mitä viikko-ohjelmassa yleensä luki? Kyllä se oli ”vihollisen tuhoaminen”. Sitä harjoittelimme. Aamut ainakin alkoivat räväkästi näiden lenkkien johdosta.
Luntakin riitti, henkilökunta pääsi ajelemaan moottorikelkoilla. Sukset haettiin yksikön ullakolta. Hiihdimme paljon ja meille pidettiin oikein suksisulkeisia. Siinä sitä oli ihan kirjaimellisesti sompailemista.
Jäinen maito ja porkkanaraaste tulivat tutuiksi maastolounailla. Toisaalta jalkamarssin tauolle meille kaikille tuotiin kuumaa mehua ja näkkileipää eli vanikkaa.
Puhdas luminen metsä oli raikas toimintaympäristö, ja se muistutti tästä ihanasta maasta, joka on niin kaunis, että sitä ajatellessa joskus melkein koskee.
Suomalaisethan tunnetaan läheisestä luontosuhteestaan. Metsä edustaa jollekin kirkkoa. Luonto ja luonnossa liikkuminen voi antaa suorastaan pyhyyden kokemuksen, tunteen siitä, että kuuluu itseään isompaan kokonaisuuteen.
Maastoharjoituksista palatessa yksikön ovella odotti yleensä mukava lista, postilista. Elikkä että kuka on saanut postia! Postit sai hakea päivystäjältä. Nimeni keikkui säännöllisesti tuolla riemullisella listalla. Edelleen sydämelliset kiitokseni kaikille, jotka muistivat kirjein, kortein, yllärein!
Napataanpas tähän väliin ihan lupaa kysymättä Ruotuväestä kuvani. Sori ja kiitos! Vettäkin on jo virrannut Vantaassa melkoinen määrä tässä välissä. Olen toki hyvin tietoinen journalismiin liittyvistä säännöistä, joten toivon, että asia on ok. Tämä on jo … historiaa. Voin tarkistaa vielä numeron, johon minua haastateltiin.
Palataanpas hetkeksi päivystäjän pöydän ääreen. Ajattelen tosiaan suurella lämmöllä kaikkia niitä, jotka minua muistivat. Arvostan vaikkapa noiden postilähetysten kautta saamaani tukea erityisesti siksi, ettei se ollut itsestäänselvyys. Ristiriitaisiakin kommentteja asepalveluksesta kuului, kuten tämä anopin mukatietävä lohkaisu:
”Jos oesin tiennä että out mänössä sinne, nii oesin sanona, että ehän sinne voe naenen männä.”
Miksi hän noin sanoi? Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, neuvottiin ennen vanhaan – ja vaan siedettiin liikaa kaikenlaista. Armeijassa joku on joskus saattanut myös huumorin varjolla lohkaista jotain, eipä kannata sallia. Vaikka kautta aikain on eri sukupolvien välillä ollut erilaisia käsityksiä, anopin kommentti ihmetytti tietysti, koska läheisiltä on lupa odottaa tukea.
Miten niin ei voi? No eiköhän se ole täysin mahdollista, lohdutin itseäni. Luin muuten hiljattain omat lukioaikaiset kalenterimerkintäni ja ilahduin siitä, miten kannustava ja myötätuntoinen olin nuorena itselleni ollut. Niin, olkaamme armollisia.
Anoppiparka teki kovan, pitkän, ankaran elämäntyön perinteisen pientilan emäntänä. Hänen muistoksi on vielä todettava, että sittemmin (elämässä) hän usein käytti ”Kaikkee hyvvee” -toivotusta. Lauloin hänen hautajaisissaan Rantasalmen kirkossa Täällä Pohjantähden alla. Rauha hänen muistolleen.
Jos alokaskaudella lounaat pääosin tuotiin metsään, päivällinen puolestaan nautittiin yleensä varuskunnan ruokalassa, eikä silloin palveluspäivän lähestyessä loppuaan ollut enää niin kiirekään. Muistan, miten sitten omaan tahtiin ruokalasta poistuessa tähyilin iltataivaalle. Matkustajakoneet siellä laskeutuivat tasaiseen tahtiin Helsinki-Vantaan kansainväliselle lentokentälle. Siellä olin työskennellyt turvatarkastajana kesän 1994 ja viihtynyt loistavasti. Nyt tuo rakas paikka sijaitsi tuossa aivan lähellä varuskuntaamme. Siviilimaailma ilmoitteli olemassaolostaan, se oli ihan lähellä…
Nuo ruokalasta omaan yksikköön vapaasti siirtymiset ovat jotenkin jääneet mieleeni kauniina, hyvinä, hiljaisina hetkinä kaiken sen toiminnallisuuden keskellä. Vatsa täynnä lämmintä, ravitsevaa ruokaa, päivän palvelus pian purkissa, eikä huolta huomisesta. Kaikki oli selvää ja kirkasta kuin tähdet taivaalla.
Kunnolliseen tahtimarssiin meillä myös kiinnitettiin huomiota. Marssilaulut raikui. Kalle-Kustaan muori kertosäkeineen Glory, glory hallelujah oli omalla kakkosjaostollani, Sillanpään marssilaulu jollain toisella jaoksella. Entä vielä mikä muu laulu oli, koskapa meidät oli jaettu kuulumaan kolmeen jaokseen. Nyt en taida muistaa.
Opittiin, että jos on marssimusiikkia, vasen jalka menee aina sillä painavalla nuotilla maahan. Helppoa ja mielekästä. Nykyäänkin katson aina ohimarsseja, paraateja sillä silmällä. Miten sujuu tahtimarssi? Onko ryhti hyvä? Tässä saatan olla aika tiukka.
Alokaskauden kuluessa huomasin, että etenkin M91-mallin maastohousut rupesivat vyötäröltä tuntumaan väljille. Kiristin vyötä. Paino putosi lähemmäs 10 kiloa. Ehkä se oli se joka paikkaan marssiminen?
Armeijan parhaat puolet liittyy siihen, että intissä tunnetusti saa ystäviä. Kokemus yhdistää. Meillä oli ihana tupa 88… Ystävät! Inttikaverit! Vertaiset! Me! Pidämme jonkin verran vieläkin yhteyksiä, ja pyrimme kokoontumaan 10 vuoden välein. Kuopuksen kummitädeistä yksi on rakas tupakaverini, joka sittemmin dna-testauksen perusteella osoittautui myös (kaukaiseksi) sukulaiseksi. Me ihan kuin tunsimme, tunnistimme toisemme hyvin pian jo alussa!
Entä ysäribiisit? Oi niitä aikoja! Taloudellinen lama ei nimittäin aivan kaikkea kuitenkaan pilannut. Ja palveluksesta muistan monet hetket kuin eilisen. Ja kuitenkin siitä on jo kolmekymmentä vuotta. ”Vuoskymmenet vuoksina vierii.” – Antero Kajanto
Alokaskauden loppupuolella sain kirkollisen alan opiskelijoille mahdollisen varusmiespapin koulutuksen, joka järjestettiin Hämeen Rykmentissä, Lahdessa, Hennalan varuskunnassa. Kysymyksessä oli siis miehistön erityistehtävä, johon saattoivat hakea kirkollisen alan opiskelijat – tai miksei jo alalta valmistuneetkin.
Varusmiespappikurssin kanssa samaan aikaan olisi ollut tärkeähkö metsäleiri, morttileiri, jonne siis en päässyt, koska minut komennettiin varusmiespappikurssille. Sittemmin lukuisat olivat ne kerran, kun osallistuin komennuksille, kun taas metsäyöt jäivät vähemmälle. Mutta olen minäkin puolijoukkueteltassa asunut, pitänyt kipinää eli lämmittänyt kamiinaa ja vartioinut telttaa yön hiljaisuudessa.
Pian kurssin jälkeen koitti sotilasvalan vuoro. Hyrylän lippukentällä vannoin kaikessa toimivani isänmaan edun mukaan, ”niin kauan kuin minussa voimia on”.
Ajattelen tuon valan velvoittavan minua yhä vieläkin, hyvin laaja-alaisesti, vaikka olenkin jo virallisen asevelvollisuuteni suorittanut. Se jää selkäytimeen.
Valan sanamuotoja on sittemmin päivitetty: ”miehekkäästi” korvattiin vastaamaan paremmin tilannetta, jossa valalla on myös naisia.
Seuraavaksi minut komennettiin toiseen joukko-osastoon suorittamaan omaa varusmiespapin tehtävääni. Niin minusta tuli samalla Viestirykmentin ensimmäinen ja silloinen ainoa naissotilas. Ilmatorjunnan punainen tunnusväri vaihtui viestin violettiin, tykkimiehestä tuli viestimies. Tutuiksi käyneet palvelustoverit piti hyvästellä. Varusteita oli luovutettava melkoinen määrä. Hei sitten, rakas Tupa 88! Kohti loppupalvelusta ja Kanta-Hämettä siis, itse itseäni komentaen: mars.
Se, että toimin varusmiespappina Viestirykmentissä, se oli kyllä elämänkokemus vailla vertaa. Niin ajattelen. Jotain merkityksellistä, ainutlaatuista, mihin on nyt hyvä palata.
Siellä ainokaisena naisena tunsin ja tiesin aivan erityisesti olevani kiinnostuksen kohteena, mitä ikinä teinkin – tai en tehnyt. Paineet, odotukset ja median huomio olivat tietenkin meillä aivan kaikilla ekoilla naissotilailla kohdattavina. Se on ollut lasikaton rikkojan ikiaikainen osa, mutta voimme aina pyrkiä parempaan.
Mieluummin nostetaan sitä yksin tuulessa puurtavaa, eikö niin? Onko hän sitten miniä, naissotilas, Sydänten Kuningatar, maailman nuorin pääministeri koskaan, ensimmäinen naispiispa tai joku muu yleisen mielenkiinnon kohde, joka kuitenkin ensisijassa on inhimillinen ihminen. Subjekti, ei objekti. IHMINEN.
Minun on välttämättä tämä nyt kerrottava. Ero Hyrylään oli nimittäin niin suuri. Olin nyt yhtäkkiä kohtuuttoman tarkastelun alaisena, kyllä vain! Mistä apu? Riihimäellä, Riksussa, tällainen reilu, nostava, ymmärtävä luottoihminen minulle oli komppaniamme vääpeli. Aina saatoin luottaa tähän leppoisaan, mutta tarvittaessa topakkaan luutnanttiin. Satuin kerran sivumennen kuulemaan, kuinka tiukasti hän puolusti alaisiaan, mahdollisesti ylemmilleen: Kyllä poikien PITÄÄ PÄÄSTÄ SOTKUUN. Poikien pitää päästä! Kerran taas juuri hän huomasi, että silmälaseistani oli eräs pikkuosa irtoamassa. Hänen kysymyksensä ansiosta estyi isompi vahinko, sain rillit korjattua. Olen lapsesta saakka tarvinnut silmälaseja. Pidän silmälaseja eräänä maailman parhaimmista keksinnöistä.
Itse asiassa kaikki muutkin tietämäni Suomen armeijan vääpelit ovat olleet täyttä timanttia. Arvostan heidän osaamistaan, ymmärrystään ja tilannetajuaan.
Tuolla Riihimäellä minut majoitettiin tsaarinaikaiseen punatiilirakennukseen. Sisällissotavuonna 1918 se oli toiminut naisvankilana. Asuin yksinäni varusmiespapin toimistossa ns. ison sotilaskodin yläkerrassa. Koko rakennuksessa ei siis ollut ketään muita yöaikaan paikalla. Yksinolo alkoi, kun sotilaskotisisaret illalla poistuivat rakennuksesta, saatuaan omat askareensa valmiiksi. Kuulin, miten alaovi kolahti heidän lähtiessään. Hei hei, hyvää yötä.
Minua ei haitannut jäädä sinne yksin, olen vanhojen rakennusten ystävä, mutta tiedän ihmisiä, joille olisi ollut täysin tekemätön paikka asua tuolla. Sellainenkin kysymys on sittemmin hiipinyt mieleen, että mikä siinä oli perimmäisenä tarkoituksena?
Levolle lasken Luojani, Armias ole suojani. Nukkumaan kävin omassa kukallisessa siviiliyöpaidassani, silmäiltyäni lukulampun valossa Trendi-lehteä. Verhoja ei ollut, mutta eipä minua kukaan silloin katsellutkaan.
Minulla oli kahden vuoden takainen hääkuva esillä toimistossani: olimme avioituneet Joensuun kirkossa aurinkoisena äitienpäivänä 1994, jolloin Suomi sijoittui hopealle jääkiekon MM-ottelussa. Henkilökohtaista kuvasta ei tullut sanomista, mutta sinänsä varusmiesten keskuudessa tämä aviosääty oli kyllä varsin poikkeuksellinen. Muistan ainoastaan yhden henkilön: samalla vm-pappikurssilla Lahdessa oli eräs naimisissa oleva, perheellinen mies. Juuri hänet komennettiin varusmiespapiksi Hyrylään, ei minua. Minulle oli varattu tehtävä Riihimäellä.
Riihimäen varuskunnassa oli paljon vanhoja, mahtavia rakennuksia. Varuskunnan pitkä ja sisällissodan vuoksi osittain synkkä historia oli minusta selvästi aistittavissa. Rykmentin komentaja lahjoitti minulle varuskunnan historiaa käsittelevän monistenivaskan.
Erikoista kyllä, niinhän siinä kävi, että minäkin tulin liittyneeksi juuri tämän varuskunnan historiaan omalla pienellä osuudellani, joka toki oli puhdasta sattumaa eikä esimerkiksi omaa ansiota. Joku on aina ensimmäinen, joku viimeinen, joku siltä väliltä. Ei kai siinä sen kummempaa.
Kuulemma kuvani oli laitettu Viestimuseon seinällä, se sijaitsi silloin vielä varuskunnassa. Muistaakseni kävin itsekin toteamassa asian. Eiköhän se ollut jokin niistä monista lehtijutuista, joita tuolloin ilmestyi paikallisissa lehdissä.
Nykyään en usko monenkaan enää muistavan tuotakaan, siis että tuo pieni museo sijaitsi siellä. Niin paljon on jo muuttunut. Ehkä siksikin on hyvä, että kirjoitan tässä näin, eikö? Ja kiitos, kun luet.
Toimistoni oli siis myös majoitusyksikköni. Sinne oli ihan jännä yksin iltamyöhällä lomilta palatessa kömpiä, kun illan varjot kuiskii. Kuvittele iso autio portaikko. Ei ristin sielua missään, ei hiiren hipsaustakaan… Mitä olinkaan kirjoittanut varusmiespappikurssilta saatuun virsikirjaan muistoksi: Enkä leipää, laukkua, sauvaakaan saa turvaksi matkalle. Otan yhden askeleen kerrallaan ja pääsen perille.
Mutta ihmeellistä kyllä, siellä oli silti lämmin. En koskaan palellut. Turvallista oli myös.
Moderni vessa ja suihku sijaitsivat mukavasti viereisessä huoneessa, samoin VMTK:n kerhohuone, josta kantautui päivisin lähes jatkuva musiikki. Sen sijaan pyykinpesu oli järjestetty minulle erääseen muuhun rakennukseen, jonne oli lyhyt kävelymatka.
Miehille oli pelkästään varusvaihto, ei omaa pyykinpesua, mutta naisille taattiin itsenäinen pyykinpesumahdollisuus, koska käytimme enemmän omia alusvaatteita. Meille myös maksettiin ns. varusrahaa, että voimme ostaa tuotteita, joita tarvitsimme henkilökohtaiseen hygieniaan, mutta joita Puolustusvoimat ei tarjonnut – eivätkä miehet edes tarvinneet.
Nykyään näistä puhutaan ihan niiden oikeilla nimillä, ja hyvä niin. Luonnollisia asioita ei tule hävetä. Joten: kuukautiset ja rintaliivit, naisten elämää ennen ja nyt. Tabujen aika on mennyt.
Toimiston korkeat ikkunat vanhanaikaisine syvennyksineen olivat tietenkin huomattavan kauniit. Usein ihailin valon ja varjon leikkiä seinällä.
Miten kiinnostavia puutkin eri vuodenaikoina ovat!
Saattoi myös olla, että minulla oli aika lailla vapaata. Minulla oli aikaa pysähtyä myös yksityiskohtien äärelle hengellisessä tehtävässäni, jossa olin valmiina kuulemaan, kuuntelemaan.
Yksikköni, Esikuntakomppania eli EK, sijaitsi toisella puolen laajaa varuskunta-aluetta. Siellä osallistuin mm. lomillelähtötarkastuksiin, kuntotesteihin ja kotiuttamisoppitunneille. Minun ei edellytetty osallistuvan esim. sulkeisharjoituksiin, joita kuitenkin järjestettiin säännöllisesti. Hmm, olisi se ehkä ollut mukavaa?
Nykyään voin onneksi saada henkilökohtaista opastusta ikiomalta reservin upseeriltani, rakkaalta esikoistyttäreltä, joka meni RUK:iin 2024 niin että heilahti. Olenko äitinä ylpeä, olenko? Hyvä, etten pakahdu. Tytär on erittäin osaava, myös teknisesti. Hänellä on sellainen ominaisuus, että hän omaksuu kaiken uuden vain katsomalla yhden kerran malliksi. Sitten hän osaa itse toteuttaa saman, kenties paremminkin. Ällistyttävää. Minun täytyy yleensä kokeilla monta kertaa. Hänen tehtävänsä on tulitoimintaupseeri, hän johtaa ja valvoo tykistön tulitoimintaa. Tykistömme on erittäin suorituskyinen, se on tulivoimaltaan Euroopan vahvimpia.
Kuka muuten sanoi: Mennäänpäs mokoman suon yli että heilahtaa? Repliikki kuuluu Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kapteeni Kaarnalle, jota Aku Louhimiehen elokuvassa esitti Pirkka-Pekka Petelius. Hahmon esikuva, jääkärikapteeni Kärnä lepää sankarihaudassa Joensuun valtakunnallisella sankarihautausmaalla. Tämän opin yhteistyökumppanilta asetellessani auringonkukkia sankarihaudoille.
Kaikkien yksiköiden viikko-ohjelmat toimitettiin nähtäväkseni: seurasin niistä, mitä koulutuksia muilla oli. Eräskin yksikkö lähti polkemaan polkupyörämarssille, jonka toiminta-alueeksi oli merkitty Etelä-Suomi. Hulppeaa! Sillä lailla, turvallista matkaa, muistakaa juoda riittävästi!
Oli minullakin armeijan perinteinen polkupyörä käytössäni. Kävin sillä joskus asia-asioilla esimerkiksi yhteistyötahon luona, Riihimäen seurakunnassa.
Kuntotesteihin ennätin kesän aikana itsekseni harjoitella, sainkin nyt vatsalihakset kuntoon, ja selkälihastestistä korjasin miestenkin taulukolla kiitettävän tuloksen. Punnertaminen oli toki jo karatesta tuttua. Juoksua olisin ehkä voinut parantaa. Jostain syystä silloin en lenkkeilyt, vaikka nuorempana se oli ollut hyvinkin kiinteä osa elämääni.
Kotiuttamis-Cooperissa minulta irtosi varpaan kynsi. Puuh!
Kun rullaat eteenpäin, näet kuvan historiaa henkivästä, suojellusta majoitusrakennukseni, jossa toivon vielä joskus pääseväni käymään. Vieläkö tammet kasvaa pihalla, entä miten seinustan villiviini voi? Onko rakennus ”pienentynyt” sitten viime näkemän? Riihimäen Sotilaskotiyhdistys näkyy järjestävän siellä tempauksia.
Pahoittelut mahdollisesta tekstin ja kuvien ”hyppimisestä”, joka johtuu puhtaasti siitä, että tämä kirjoitus on jatkuvan muokkauksen kohteena, työn alla. Saattaa olla, että jokin kohta jää hetkellisesti hassuun vaiheeseen. Toivottavasti tähänkin pätee nyt kuitenkin se alokastupakaverin ystävällinen lausahdus:
”Miikkulainen on aina vaiheessa, mutta silti hän ennättää joka paikkaan.” No niin, toivon että saan tehtyä tästä kertomuksesta vielä entistäkin paremman ja ymmärrettävän. Että ennätän.
Armeijassa todellakin oppii aikataulut, on pakko. Mistään ei voi myöhästyä.
Tarvitsen totta puhuen tähän kertomuksen oheen lisää (yleis-)valokuvia, niitä en silloin aikanaan saanut läheskään tarpeeksi. Se oli vielä filmikamera-aikaa, joka asetti omat haasteensa. Kuvia otettiin säästeliäästi, homma oli hidasta eikä lopputuloksesta voinut tietää. Edes digikamerat eivät olleet vielä tuolloin yleisessä käytössä, saati kamerapuhelimet tai älypuhelimet, jotka tulivat paljon paljon myöhemmin. Paljon puhutaan kuvien korjailusta: voisiko esimerkiksi tälle Helvi-tädin ottamalle kuvalle tehdä jotain?
Harmittaako, että en lomilla tullut pyytämällä pyytäneeksi läheisiltä enemmän kuvanottoa? Kyllä. Puolisollani sen sijaan on suorastaan kansiokaupalla mitä kiinnostavampia kuvia palveluksestaan autonkuljettajana Pohjois-Karjalan Patteristossa. Oikein!
Pohjois-Karjalan Patteristo sijaitsi Joensuun kupeessa, Liperin puolella Ylämyllyllä. Siellä Etelä-Savosta kotoisin oleva puolisoni suoritti oman palveluksensa saapumiserässä II/86, kymmenen vuotta aiemmin. Tuolla paikalla on muuten juuri se kuuluisa Paloaukea, josta Linna lähettää konekiväärikomppanian jatkosotaan.
Kuvamuistojen lisäksi olisin tarvinnut ainakin luotettavaa mentorointia, sparrausta, sponsoriakin ehkä. Kokenutta, viisasta ihmistä neuvomaan silloin, kun hyvät neuvot ovat kalliit. Reserviläistä, joka tietää ja ymmärtää. Uskon, että sodankäynyt varatuomari-isäni olisi voinut olla tällainen parastani tarkoittava henkilö. Hän kuoli, kun olin 9-vuotias. Valtava menetys, kaikin tavoin.
Idea. Nyt mietin: olisiko isänmaan eduksi syytä harkita jonkinlaista vapaaehtoisten reserviläisten tukiverkkoa asepalvelusta suorittaville? Inttikummit?
Millainen pilotti se olisi, miten se toimisi? Mitä ajattelet? Saavutettaisiinko sillä menestystä? Pitäisikö kokeilla? Laskin nopeasti, että jos meillä kohta on reservin yläikärajan noston ansiosta miljoonan sotilaan koulutettu reservi, siitä hyvinkin voisi riittää kiinnostuneita ”kummeja” asevelvollisille ja vapaaehtoista asepalvelusta suorittaville nuorille tueksi silloin, kun kysymyksessä ei ole esimerkiksi taloudellinen, hengellinen eikä terveydellinenkään asia. Niihin on jo tuki olemassa Puolustusvoimain ammattihenkilöstön kautta.
Palatakseni valokuviin, vinkkini tuleville saapumiserille on: otattehan PV:n määräyksien puitteissa varmasti riittävästi kuvamuistoja! Armeija-aika on kuitenkin monelle elämässä se tärkeä vaihe, johon haluaa myöhemmin palata. Pyytäkää apua. Missä vaan, kaikessa. Turha vaatimattomuus joutaa romukoppaan. Olette muistonne ansainneet. Kiitän teitä sydämestäni siitä, että vuorostanne palvelette tätä maata. Ajattelen teitä, uskokaa pois.
Katso Puolustusvoimien someohje, löytyy netistä. Esihenkilöt määräävät mobiililaitteiden käytöstä tarkemmin. Kyberturvallisuus on päivän sana. Vuotaahan älypuhelin sovelluksineen sijaititietoa, jne.
Niin, kuvat ja muistot… Kautta aikain on inttiaikojaan yksi jos toinenkin muistellut. Jotkut jopa kirjoittaa tällä tavalla kotisivuilleen omia muistojaan, vielä 30 vuotta myöhemmin… Sellaista se on. Ja voitteko kuvitella: minusta juuri nyt on täysin oikea aika tähän. On jo riittävä etäisyys saavutettu; toisaalta tyttären tuoreet inttikokemukset vuodelta 2024 avittavat nyt hienosti ja voimme vertailla palvelusaikojamme. Paljon on muuttunut tekniikan kehittymisen, digitalisaation ja puolustusliittouma Natoon liittymisen myötä. Vaan onpa jokunen asia säilynyt ennallaankin.
Tässä nyt siis tämä vanha kaksikerroksinen kasarmirakennus villiviineineen. Joko mainitsin, että päiväkahville tuolta toimistoltani oli hyvin lyhyt matka, sillä ”sotku” tosiaan sijaitsi saman rakennuksen alakerrassa. Tähän sotilaskotiin myös suuri yleisö pääsi vapaasti, joten siviileitä näki jatkuvasti. Joskus katsoin sotkun sivuhuoneen telkusta saippuasarja Kauniita ja rohkeita. Olet ehkä kuullut Ridgestä ja Brookesta?
Tuon ajan musiikkihitteihin puolestaan kuuluivat mm. Joan Osbornen What if God was one of us ja Killing me softly with his song, esittäjänä The Fugees. Tuskin meni päivääkään, ettenkö niitä varusmiestoimikunnan kerhohuoneen telkusta kuullut. Siellä oli lähes aina auki MTV, Music Television, jota juontamassa nähtiin suomalainen Maria Guzenina.
Matkapuhelimia ei tuolloin ollut paljon kellään, ne yleistyivät vasta vähän myöhemmin. Yhdellä Riksun kaverilla oli, hän piti vyötäisillä kännyään, jonka näytöllä luki tikkukirjaimin operaattorin nimi, Radiolinja.
Toimistoni lankapuhelimeen kuului myös puhelinvastaaja, siis oikein sellainen fyysinen laite, josta nauhoitetut viestit kuunneltiin. Ja siis yleisöpuhelimet olivat yleisiä, samoin ns. puhelukortit, joita monet myös keräsivät. Itsekin lahjoitin omat käytetyt puhelukortit eteenpäin. Näin, millaisiin keräilykansioihin niitä sujautettiin.
Kerran sain kiusallisen puhelun. Yllättävä soittaja vaati saada tietää, miten voi olla palveluksessa, vaikka on kolme lasta. ”Ei, herra kenttärovasti, ei minulla ole, ei meillä vielä ole. Ehkä vähän myöhemmin.” Tämä eikun inttämään: ”Mutta KUN MINÄ OLEN KUULLUT, että on.”
Laupias taivas, anna minun kaikki kestää? Joskus vetää niin sanattomaksi. Ettäkö se, mitä hän on kuullut, olisi arvokkaampaa kuin minun sanani? Lakimiehen tytärtä ei tse asiassa kannattaisi härnätä. Mark my words.
Komppaniani päällikkö soitteli säännöllisesti toimistolleni muuten vaan. Silloin piti muistaa toistaa ”Herra kapteeni”, pelkästään puhelun alussa ei riittänyt. Paitsi että tuohon aikaan monet perinteiset armeijahierarkiaan kuuluvat muodollisuudet olivat hyvinkin voimissaan, tämä tuntui olevan hänelle erityisen tärkeää, mitä tässä kaikella kunnioituksella muistelen. No hard feelings. Hymyillään, jos tavataan?
Mutta tiedättekö mitä. Väitetään, että pojat lopulta tekivät (jostain muusta syystä) juuri hänelle ison jekun. Olivat ilmoittaneet kapun Saabin muka myytäväksi Keltainen Pörssi -lehteen (silloin ei ollut Tori.fi -palvelua), ja laittaneet siihen kapun työpuhelinnumeron.
Oliko tämä ns. tornihuhu vai ihan oikea tapaus, en ole siitä varma. Kaikkea kuulemaamme samoin kuin lukemaamme täytyy kriittisesti arvioida, ei kaikki pidä paikkaansa. Mutta tämän jälkeen en ihmettele, jos enää ei löydy intin puhelinnumeroita julkisesti mistään! (Meille niitä nelinumeroisia talon sisäisiä numeroita toki annettiin.)
No niin, jatketaanpas. Kerran viikossa pidin kenttäiltahartauden. Siinä oppi esiintymistä isollekin joukolle. Muistan vieläkin, miltä jalkojen kahahdus kuulosti, kun rukoilkaamme-kehotuksella kuulijani ottivat asennon ja miten aameneni vapautti heidät lepoon.
Kun on valmistautunut hyvin, voi esiintyä rauhallisin mielin. Asiaa helpotti kohdallani myös se, että laulu kutakuinkin sujuu. Virrenveisuun johtaminen ei siis tuottanut vaikeuksia. Nyt jälkeenpäin olen kyllä arvioinut, että olisi pitänyt useammin laulattaa ihan tämä perusvirsi, Ystävä sä lapsien. Katsohan, miten kauniit sanat siinä on, ja isänmaakin muistetaan: Suojaas’ sulje isänmaamme, sulta kaiken lahjaks’ saamme.
Lisäksi pidän kovasti Isä meidän -rukouksesta. Minusta siinä on kaikki kohdillaan. Siitä saa turvaa ja lohtua.
Riihimäellä oli vielä tuolloin käytössä myös varuskunnan oma varuskuntakirkko, johon toisinaan kokoonnuttiin hartauselämän viettoon. Käsittääkseni se oli kantahenkilökunnan keskuudessa kohtuullisen suosittu vihkipaikka. Kotiuduttuani pyysin vielä kerran saada palata sinne yhden hartauden verran. Näin tapahtuikin, siis vielä samana vuonna. Seuraava kuva löytyi sittemmin ostamani veteraanilehden kannesta. Kuvaajaksi ilmoitetaan Seppo Huttunen, Riihimäki.
Vierailin usein sairaalanmäellä Veksissä eli varuskuntasairaalassa tervehtimässä potilaita. Matkan varrella poimin usein tuliaisiksi metsäkukkia – hoitohenkilökunnan hämmästykseksi. Kerran eräs toipilas nuorukainen huikkasi minulle, kun olin jo ovella menossa pois: ”Kiva, kun kävit!” Se tuntui palkitsevalta, eivätkä pöpöt koskaan edes tarttuneet.
Alokasaikana Hyrylässä olin toki saanut hyvin yleisen silmätulehduksen ja lopulta sitkeän perusflunssan sekä Riihimäellä muhkean nokkosrokon, urtikarian, mutta voin ilokseni jo tässä kohtaa muisteluita todeta, että kaksi vuotta kotiutumisen jälkeen pysyin täysin terveenä. Ei niin kerrassaan mitään ilmennyt ennen vuotta 1998. Ajattelen mielelläni, että armeija teki sen. Että se oli intin ansiota.
Entä muuta? Poikkesinpa päävartioonkin tarkastamaan, miten siellä rangaistustaan kärsivä saman komppanian palvelustoveri voi. Siellä hänen kanssaan samassa sellissä lukkojen takana vietin tovin itsekin, ja mielestäni meillä oli oikein hyvä vertaiskeskustelu. Mitähän hänelle ja muille EK:n pojille nykyään kuuluu, toivottavasti hyvää?
Kerran taas eräs mukava alikersantti antoi minulle heidän omassa yksikössään pitämästäni hartaudesta palautetta. ”Olitte loistava!” Kyllä, silloin teititeltiin yleisesti ja kyllä, ystävällinen sana lähimmäiselle on kultaa.
Kirjoitin ylös myös siviilin kommentin sotilaskodin parkkipaikalta: ”Voit olla ylpeä itsestäsi, teet Suomelle historiaa.” Kiitos, kätkin nämä spontaanit sanat sydämeeni. Yhä vieläkin ne merkitsevät minulle paljon ja ovat tärkeitä muistoja tuosta erityisestä elämänvaiheesta.
Pääsin myös vierailemaan Riihimäen kuuluisassa vankilassa. Eräs kantahenkilökuntaan kuuluva kai pistäytyi siellä useamminkin, ja hän kutsui minut mukaan hänen ja hänen tuttunsa kanssa. Tietenkin halusin mennä, en ollut koskaan käynyt vankilassa. Aivan ainutlaatuinen kokemus tämäkin, olen kiitollinen.
Muistan, miten joka ikinen ovi oli lukossa. Työntekijä johdatti meitä varmoin liikkein. Kahvin kanssa tarjotut munkit oli jaettu neljään osaan. Eräs vanki sanoi minulle, että hänestä minä vaikutan vilpittömältä ihmiseltä.
Joo, ymmärrän, tällainen vaikutelma voi syntyä. Olen aika avoin, ja puhun aina omaa murretta, mie ja sie -kieltä, se on minulle ominaista ja tärkeää. Tietenkin joissain tapauksissa pyrin yleiskielisiin ilmauksiin, mutten koskaan voisi vaihtaa mä-sä -puolelle. Never.
Vankien tapaaminen sujui hyvin. Mutta illan kuluessa jouduin ihmettelemään, miksi seurassamme ollut mieshenkilö, tämä kolmas meistä vieraista, oli kuin myrkyn niellyt. Ei puhunut, näytti vaikealta. Syyksi selvisi naispappeuden vastustus. Enkä minä edes ollut pappi ammatiltani, en silloin, kuten en nytkään.
Tuolloin naispappeus oli ollut totta Suomessa 10 vuoden ajan. Voi vain kuvitella, millaista kaltoinkohtelua ensimmäiset naispapit ja sittemmin naispiispat ovat saaneet osakseen…
Sellainen erikoinen muu juttu vielä pitää mainita, että armeija-aikaani osui peräti kolmet hautajaiset. Kolmet! Menin kaikkiin asepuku päällä. Vainajat olivat anopin veli Huutokoskelta, oma tätini Anna-Liisa, joka kuoli syntymäpäivänäni, ja entinen solukaverini Helsingin Itäkeskuksesta, Itiksestä. Hän oli edellissyksyn kuvankaunis ylioppilas, kuin ysärileffa Titanicin Rose, jota esitti Kate Winslet. Kaksi ensimmäistä vainajaa olivat elämän ehtoopuolelta, kun taas viimeksi mainittu lähti inhimillisesti katsoen ennen aikojaan. ”Kestätkö kuulla”, hänen äitinsä kysyi puhelimessa suruviestiä soittaessaan.
Murhetta aiheutti myös äitini terveydentila. Hän täytti 60 vuotta eräänä lämpimänä viikonloppuvapaaviikonloppunani, jolloin hän tarjosi vadelmilla koristeltua kaakkua. Jo kertaalleen operoitu aivokasvain, meningeooma, oli alkanut uudelleen kasvaa, emmekä tienneet, miten siinä kävisi.
Aika vakavailmeinen nuorihan minä noihin aikoihin olin, ja sille oli syynsä. Äiti eli sitten vielä yli yhdeksän vuotta, eikä hän kuollut tämän aivokasvaimen takia. Hänen osakseen koitui menehtyä massiiviseen aivoverenvuotoon yksin kotona ollessaan. Koira osasi kyllä omalla tavallaan hälyttää apua. Hädissään heilui kuistin ikkunassa niin, että naapuri soitti hätäkeskukseen. Avun saapuessa mitään ei ollut tehtävissä. Kuolonkankeus, rigor mortis oli jo käynnissä.
Oliko joku joskus sanonut: Kirkko on olemassa, koska täällä kuollaan.
Kuolema on ainoa asia, joka varmuudella yhdistää meitä kaikkia. Tavallaan se on hyvä. Myös diktaattoreille ja muille ison maailman öykkäreille koittaa lähdön hetki.
Kotiuduttuani päätin vielä hakea Puolustusvoimiin töihinkin, minähän pidin kovasti juurikin noista hartaushetkistä, isänmaan virsistä, ym. Ilmoitin aviomiehelle, että ensi kesänä minulla sitten on skapparikokardi lakissani. Riemukseni näin tapahtui: sain valtionhallinnon harjoittelupaikan Pohjois-Karjalan Prikaatista Kontiorannasta.
Suomeksi sanottuna, tässä työssä toimin käytännössä kesäteologina. Varusmiespalveluksesta tuttu sinivalkoinen miehistökokardi tosiaan vaihtui henkilökunnan punakeltaiseen leijonakokardiin, ja jälleen tulin saamaan aivan valtavan hienon elämänkokemuksen Puolustusvoimien ansiosta.
Riemullista oli päästä ”omaan”, paikalliseen joukko-osastoon Joensuun naapurikuntaan, Kontiolahdelle. Olen useamman polven joensuulainen, ja joensuulaisena minun oli hyvin mieluista mennä tuonne. Työmatkaa oli ainoastaan parikymmentä kilometriä. Hurautin Kontiorantaan lapsuudenkodistani Joensuun keskustasta joko vanhalla Ford Taunuksella, joka ei sadesäällä suostunut käynnistymään tai supernopealla Fiat Chroma Turbolla, riippuen siitä, kumman auton olin saanut käyttööni, koska puolisokin tarvitsi omiin työmatkoihinsa autoa. Sen kesäkauden olimme arkipäivät jälleen erossa, mutta näimme viikonloppuisin.
Hartauksia pidin jälleen viikottain, tällä kertaa aamuisin kuten Kontiorannassa oli tapana, ja nyt kuukausipalkalla, joka oli pieni, noin 5000 markkaa. ”Valtion leipä on pitkä mutta kapea.” Ruokalippuja sai ostaa 17 markan hintaan. Usein lounaaksi oli lihaperunalaatikkoa, ja torstaisin tietenkin nautittiin hernekeittoa pannarilla. ”Herneet heitto ja roiskeläppä”, sellaisenkin nimityksen tälle aterialle olen joskus kuullut. Höytiäisen rannassa sijaitsevaan sotilaskotiin oli ihana pistäytyä kahville.
Tiesitkö muuten, että Kontiolahdelta on jopa kolme Mannerheim-ristin ritaria? Saarelainen, Kokko ja Sorsa, jonka TK-piirtäjä Kari Suomalainen ikuisti.
Kävin myös Pohjois-Karjalan Rajavartiossa Onttolassa pitämässä hartauksia ja kirkollisia oppitunteja Rajajääkärikomppanian varusmiehille. Sain näille tehtäville oikein varusmieskuljettajan, ja oppitunti ilmoitettiin minulle asiaankuuluvin menoin.
Sielläkin olin kuulemma ensimmäinen koskaan paikan kamaralla astellut naissotilas. Siellä on nykyään moderni sotilaskoti, jossa voi vierailla. Aukioajat kannattaa tarkistaa Onttolan Rajasotilaskodin Facebookista.
Ja vielä? Pidän ylipäätään suurena rikkautena, että olen saanut nähdä monia joukko-osastoja. Olinhan varusmiespappina, siis palvelusaikana, komennuksella valtavassa Vekaranjären varuskunnassa, kun siellä järjestettiin Puolustusvoimien Hengelliset päivät. Niin ja Lohtajan harjoitusampuma-alueella pääsin myös käymään. Hmm, tässähän olisi enemmänkin muisteltavaa… Onneksi näitä kotisivuja on vaivaton muokata. Eläköön kotisivut!
Kontiorannan kivan, jopa rennon kesän siunatuksi lopuksi liityin vielä Pohjois-Karjalan Prikaatin Kiltaan, joka nykyään toimii perinnekiltana ja jossa olen edelleen jäsenenä. Killan jäsenyydestä on ollut paljon iloa.
Esimerkiksi kesällä 2025 teimme kiltaretken Mikkeliin, jossa vierailimme Sodan ja rauhan keskus Muistissa sekä Jalkaväkimuseossa. Seuraava retkikohde on Hamina Tattoo 2026. Marssijalkaa vipattaa jo, odotan innolla!
Minua kiinnostaa kovasti sotasukupolven ja sankarivainajien muistaminen – älkäämme koskaan unohtako heidän ponnistuksiaan ja uhrauksiaan. Olen myös kiinnostunut Maanpuolustuskoulutus ry:n järjestämistä koulutuksista ja muista tilaisuuksista, joissa nostetaan maanpuolustustahtoa.
Hieman yllättäen löysin itseni eräänä lämpimänä syyskuun alun iltana 10 kilometrin maajoukkuemarssilta Joensuun Reservinupseereitten kovatasoisesta seurasta. Syy: perheväki taisi olla myös kutsuttu! Niin olimmekin siellä koko perhe, tyttären ansiosta. Saimme kaikki nämä velcromerkit. Omani nidoin siihen muistikirjaan, mitä tällä hetkellä käytän MPK:n kursseilla muistiinpanojen tekemiseen.
Luottamushenkilönä kuulun Kaatuneitten muistotoimikuntaan Joensuun seurakuntayhtymässä, ja Joensuun Kutsuntalautakunnassa minulla on varajäsenyys.
Itsenäisyys tehdään joka päivä uudestaan monin tavoin. Elämän paradokseihin kuuluu, että rauha taataan ylläpitämällä vahvaa sotilaallista puolustuskykyä. Lisäksi tarvitaan monenlaista osaamista, varautumista, henkistä kriisinkestävyyttä, lujaa keskinäistä luottamusta. Tähän työhön kutsun meitä kaikkia laajasti mukaan.
Kiitän, kun luit kertomukseni. Armeijassa sanotaan aina: kiitän.
Helena Miikkulainen 