Vapaaehtoinen asepalvelus ensimmäisten naisten joukossa, I/96.
Laki naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta tuli voimaan vuonna 1995 ja saman vuoden lokakuussa aivan ensimmäiset naiset astuivat palvelukseen Puolustusvoimien Urheilukoulussa ja Ilmavoimien Teknillisessä koulussa.
Minäkin hain välittömästi palvelukseen, olinhan AINA halunnut tasaveroisesti armeijaan. Se vain oli täysin selvä asia, näillä taustoilla, joista kerron näillä sivuillani myös auringonkukkien yhteydessä.
Isähän osallistui 17-vuotiaana jatkosotaan, 10 vuotta nuorempi äiti lähetettiin jo varhain sotalapseksi Ruotsiin. Tädit toimivat lottina, myös pahoissa paikoissa, siksikö on vapaudenmitaleita myönnetty heille. Aimo-setä oli viestiupseereita.
Kaikki palasivat, ja itsenäisyys säilyi, mutta siinä olisi voinut käydä toisinkin.
Ekat naiset aloittivat siis lokakuussa 1995. Tammikuussa 1996 puolestaan oli seuraavien vuoro. Niin astelin minäkin palvelukseenastumismääräys kädessäni alokkaaksi Helsingin Ilmatorjuntarykmenttiin, Tuusulan Hyrylään. Olin laittanut oikein muovitaskuun tämän arvokkaan määräyksen.
Tietenkin jännitti, mutta samalla tiesin, että mikään mahti maailmassa ei saisi minua perääntymään. Nyt tekisin oman osuuteni, oli mikä oli.
Asuimme tuolloin teologian opintojeni ansiosta opiskelija-asunnossa Helsingin Vuosaaressa, Meri-Rastilassa, HOAS-kaksiossa. Sieltä opiskelijaelämästä läksin luottavaisena kohti suurta tuntematonta, joka pian osoittautui oikeastaan ihan tavalliseksi ihmiselämän asiaksi, kuin kouluksi.
Olin tehnyt oikean päätöksen.
Koulu. Kyllä, kuvailisin armeijaa eräänlaiseksi isoksi, hyvin järjestelmälliseksi kouluksi. Toki hierarkkiseksi, hyvän järjestyksen paikaksi, jossa jokainen tietää tehtävänsä.
Ja koulusta olin aina kovasti pitänyt. Huomasin heti viihtyväni. Kaikki toimi varsin hyvin. Ei mitään ongelmia. Ainoastaan jokin vaatekappale piti vaihtaa joko pienempään tai suurempaan.
Eräs ensimmäisten aamujen ihmetyksen aihe minulla kylläkin oli… En ollut tullut ajatelleeksi, ettei kahvia saisikaan joka aamu aamiaisen yhteydessä. Nyt väitän ihan ilmeenkään värähtämättä, että tämä oli aluksi minulle vaikeinta. (Toiseksi vaikeinta oli oppia kokoamaan rynnäkkökivääri nopeasti.) Niin sitten lipitettiin teetä, uuh, ja odoteltiin sitä armollista iltaa, jolloin pääsisimme ensimmäistä kertaa sotilaskodin hellään huomaan NAUTTIMAAN KAHVIA ja viettämään vapaata.
Juu, sinne päästiin, kun tentittiin alikersanteille sotilasarvot – kuin konsanaan rippikoulussa ulkoläksyt isosille. Mahdollisesti muitakin sotilaan alkeistapoja kuten tervehtimistä piti ehättää oppia. Kaikki opetettiinkin juurta jaksaen, alusta alkaen ja moneen kertaan kerraten. (Niin minäkin lopulta sain sen rynkyn suht’ nopsasti kasaan.)
Olen jo joskus aiemmin alkanut hahmotella näitä inttimuistelmiani, joten edetään seuraavaksi vielä hetken ekojen aamujen tunnelmilla. ”Patterilla herätys!”
Suoritin peruskoulutuskauden Taistelijan tutkintoineen lumisessa Hyrylässä. ATT 12/12 eli valiot räpsähti ampumatauluun ja sain kultaisen ampumataitomerkin rintaan. ”Herra vänrikki, alokas Miikkulaisen taulu”, sanottiin tauluilla ja toisaalta ammunnan jälkeen kuultiin aina kouluttajan ilmoitus ”Lippaat irti, liikkuvat taakse, tarkistan aseet.”
En muista ulkoa rynnäkkökiväärini numeroa, mutta se lukee kyllä kalenterissani.
KL, kuntoisuusloma, kuntsari tuli myös tuosta valiosta. Mainitsen tämä siksi, että tuo kultainen ampumataitomerkki taisi olla ainoa näkyvä saavutukseni. Muut aineettomampia…
Tuo talvi 1996 oli tosiaan poikkeuksellisen ankara; joinain aamuina meidän ei kovan pakkasen takia tarvinnut juosta klo 06.04 aamulenkillä, vaan halutessaan sai nimenomaan kävellä omaan tahtiin. Sittemmin luin, että näistä aamulenkeistä olisi luovuttukin varusmiesten koulutuksessa. Että se on liian iso mullistus elimistölle heti noustua. Hmm, en tiedä.
Entä poikkeusolot? Miksi armeijassa ollaan? Mitä viikko-ohjelmassa yleensä luki? Harjoituksen tarkoitus? Kyllä se oli ”vihollisen tuhoaminen”.
Luntakin riitti, henkilökunta pääsi ajelemaan moottorikelkoilla. Hiihdimme paljon ja meille pidettiin oikein suksisulkeisia. Jäinen maito ja porkkanaraaste tulivat tutuiksi maastolounailla. Puhdas luminen metsä oli raikas toimintaympäristö, ja se muistutti tästä ihanasta maasta, joka on niin kaunis, että joskus ihan koskee.
Maastoharjoituksista palatessa yksikön ovella odotti yleensä mukava lista, postilista. Elikkä että kuka on saanut postia! Postit sai hakea päivystäjältä. Nimeni keikkui säännöllisesti tuolla riemullisella listalla. Edelleen sydämelliset kiitokseni kaikille, jotka muistivat kirjein, kortein, yllärein!
Arvostan saamaani tukea erityisesti siksi, ettei se ollut itsestäänselvyys. Ristiriitaisiakin kommentteja asepalveluksesta kuului, kuten tämä anopin lohkaisu:
”Jos oesin tiännä että out mänössä sinne, nii oesin sanona, että ehän sinne voe naanen männä.”
Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, sanottiin ennen vanhaan – ja siedettiin liikaa sopimattomuuksia? Vaikka kautta aikain on eri sukupolvien välillä ollut erilaisia käsityksiä, turhauttihan se tietysti.
Vai ei voi? Kaikkea sitä kuuleekin…
Päivällinen puolestaan nautittiin yleensä ruokalassa, eikä silloin ollut niin kiirekään. Muistan, miten sitten katselin ulkona iltataivaalle, jossa matkustajakoneet laskeutuivat Helsinki-Vantaalle, rakkaalle kesän 1994 työpaikalleni. Se sijaitsi aivan lähellä varuskuntaamme. Siviilimaailma ilmoitteli läheisyydestään…
Nuo ruokalasta omaan yksikköön vapaasti siirtymiset ovat jotenkin jääneet mieleeni kauniina, hyvinä, hiljaisina hetkinä kaiken sen aherruksen keskellä. Vatsa täynnä ravitsevaa perusruokaa, päivän palvelus pian purkissa.
Kunnolliseen tahtimarssiin meillä myös kiinnitettiin huomiota. Marssilaulut raikui. Glory, glory hallelujah oli omalla kakkosjaostollani. Sillanpään marssilaulu oli käytössä jollain toisella jaoksella. Entä vielä mikä muu laulu oli, nyt en taida muistaa?
Meillä oli ihana tupa 88… Ystävät! Inttikaverit! Vertaiset! Me!
Ysäribiisit! Oi niitä aikoja! Muistan monet hetket kuin eilisen.
Sitten sain kirkollisen alan opiskelijoille mahdollisen varusmiespapin koulutuksen, joka järjestettiin Hämeen Rykmentissä, Lahdessa, Hennalan varuskunnassa. Kysymyksessä oli siis miehistön erityistehtävä.
Kurssin jälkeen olikin jo pian sotilasvalan vuoro. Hyrylän lippukentällä vannoin kaikessa toimivani isänmaan edun mukaan, ”niin kauan kuin minussa voimia on”.
Ajattelen tuon valan velvoittavan minua yhä vieläkin, hyvinkin laaja-alaisesti, vaikka olisinkin jo virallisen velvollisuuteni suorittanut.
Valan sanamuotoja on sittemmin päivitetty: ”miehekkäästi” korvattiin vastaamaan paremmin tilannetta, jossa valalla on myös naisia.
Seuraavaksi minut komennettiin toiseen joukko-osastoon suorittamaan omaa varusmiespapin tehtävääni. Niin minusta tuli samalla Viestirykmentin ensimmäinen ja silloinen ainoa naissotilas.
Elämänkokemus vailla vertaa.
Tunsin ja tiesin olevani kiinnostuksen kohteena, mitä ikinä teinkin. Paineet, odotukset ja median huomio olivat tietenkin meillä aivan kaikilla ekoilla naissotilailla kohdattavina. Se on ollut lasikaton rikkojan ikiaikainen osa, mutta voimme aina pyrkiä parempaan. Mieluummin nostetaan sitä yksin tuulessa puurtavaa, eikö niin? Onko hän sitten miniä, sotilas, pääministeri tai joku muu.
Riksussa tällainen ihminen minulle oli komppaniamme vääpeli. Aina saatoin luottaa – itse asiassa kaikki muutkin tietämäni Suomen armeijan vääpelit ovat olleet täyttä timanttia.
Täyttä timanttia! Täyttä suorituskykyä tilanteen vaatimalla tavalla!
Olin tuolla Riihimäellä majoitettuna tsaarinaikaiseen punatiilirakennukseen, joka sisällissotavuonna 1918 oli toiminut naisvankilana. Asuin yksinäni varusmiespapin toimistossa ns. ison sotilaskodin yläkerrassa. Koko rakennuksessa ei siis ollut ketään muita yöaikaan paikalla.
Levolle lasken Luojani, Armias ole suojani.
Ylipäätään paikan historia oli aistittavissa. Rykmentin komentaja ystävällisesti toimitti minulle varuskunnan historiaa käsittelevän monisteryppään. Erikoista kyllä, niinhän siinä kävi, että minäkin tulin liittyneeksi juuri tämän varuskunnan historiaan omalla pienellä osuudellani, joka toki oli puhdasta sattumaa eikä esimerkiksi omaa ansiota.
Joku on aina ensimmäinen, joku viimeinen, joku siltä väliltä.
Sinne toimistolleni oli joka tapauksessa ihan jännä yksin iltamyöhällä lomilta palatessa kömpiä. Kuvittele kolossaalinen, historiallinen rakennus pilkkopimeässä illassa, eikä ristin sielua missään… Olin itse se ainoa elävä olento siellä.
Mutta ihmeellistä kyllä, siellä oli silti lämmin. En koskaan palellut.
Moderni vessa ja suihku olivat mukavasti viereisessä huoneessa, samoin VMTK:n kerhohuone, josta kantautui päivisin lähes jatkuva musiikki. Sen sijaan pyykinpesu oli järjestetty minulle erääseen muuhun rakennukseen.
Miehille oli pelkästään varusvaihto, ei omaa pyykinpesua, mutta naisille taattiin itsenäinen pyykinpesumahdollisuus, koska käytimme enemmän omia alusvaatteita. Meille myös maksettiin ns. varusrahaa, että voimme ostaa tuotteita, joita tarvitsimme henkilökohtaiseen hygieniaan, mutta joita Puolustusvoimat ei tarjonnut – eivätkä miehet edes tarvinneet.
Nykyään näistä puhutaan ihan niiden oikeilla nimillä, ja hyvä niin. Luonnollisia asioita ei tule hävetä. Joten: kuukautiset ja rintaliivit, naisten elämää ennen ja nyt.
Toimiston korkeat ikkunat vanhanaikaisine syvennyksineen olivat tietenkin huomattavan kauniit. Usein ihailin valon ja varjon leikkiä seinällä.
Miten kiinnostavia puutkin eri vuodenaikoina ovat!
Saattoi myös olla, että minulla oli aika lailla vapaata. Minulla oli aikaa pysähtyä myös yksityiskohtien äärelle hengellisessä tehtävässäni.
Yksikköni, Esikuntakomppania eli EK, sijaitsi toisella puolen laajaa varuskunta-aluetta. Siellä osallistuin mm. lomillelähtötarkastuksiin, kuntotesteihin ja kotiuttamisoppitunneille. Minun ei kuitenkaan edellytetty osallistuvan esim. sulkeisharjoituksiin, joita kuitenkin järjestettiin säännöllisesti.
Kaikkien yksiköiden viikko-ohjelmat toimitettiin nähtäväkseni: seurasin niistä, mitä koulutuksia muilla oli. Eräskin yksikkö lähti polkupyörämarssille, jonka alueeksi oli merkitty Etelä-Suomi. No niin, sillä lailla!
Kuntotesteihin ennätin kesän aikana itsekseni harjoitella, sain esim. vatsalihakset kuntoon, ja selkälihastestistä korjasin miestenkin taulukolla kiitettävän tuloksen. Punnertaminen oli toki jo karatesta tuttua. Juoksua olisin ehkä voinut parantaa. Jostain syystä silloin en lenkkeilyt, vaikka nuorempana se oli ollut hyvinkin kiinteä osa elämääni.
Kotiuttamis-Cooperissa minulta irtosi varpaan kynsi. Puuh!
Seuraavassa kuvassa on historiaa henkivä suojeltu majoitusrakennukseni, jossa toivon vielä joskus pääseväni käymään. Vieläköhän tammet kasvaa pihalla, entä miten seinustan villiviini voi?
Tarvitsen lisää valokuvia, niitä en silloin saanut läheskään tarpeeksi. Se oli muuten vielä filmikamera-aikaa. Edes digikamerat eivät olleet vielä yleisessä käytössä, saati kamerapuhelimet tai älypuhelimet.
Vinkkini tuleville saapumiserille onkin: otattehan PV:n määräyksien puitteissa varmasti riittävästi kuvamuistoja! Armeija-aika on kuitenkin monelle elämässä se tärkeä vaihe, johon haluaa myöhemmin palata.
Ks. Puolustusvoimien someohje, löytyy netistä.
Jotkut jopa kirjoittaa kotisivuilleen omia inttimuistojaan, 30 vuotta myöhemmin…
Päiväkahville tuolta toimistoltani oli hyvin lyhyt matka, sillä ”sotku” tosiaan sijaitsi saman rakennuksen alakerrassa. Tähän sotilaskotiin myös suuri yleisö pääsi vapaasti, joten siviileitä näki jatkuvasti. Joskus katsoin sotkun sivuhuoneen telkusta Kauniita ja rohkeita. Tuon ajan musiikkihitteihin puolestaan kuuluivat mm. What if God was one of us ja Killing me softly with his song.
Matkapuhelimia ei tuolloin ollut paljon kellään, ne yleistyivät vasta vähän myöhemmin. Toimistoni lankapuhelimeen kuului myös puhelinvastaaja, siis oikein sellainen fyysinen laite, josta nauhoitetut viestit kuunneltiin. Ja siis yleisöpuhelimet olivat yleisiä, samoin ns. puhelukortit, joita monet myös keräsivät. Itsekin lahjoitin käytetyt kortit eteenpäin. Näin, millaisiin keräilykansioihin niitä sujautettiin.
Kerran viikossa pidin kenttäiltahartauden. Siinä oppi esiintymistä isollekin joukolle. Muistan vieläkin, miltä jalkojen kahahdus kuulosti, kun rukoilkaamme-kehotuksella kuulijani ottivat asennon ja miten aameneni vapautti heidät lepoon.
Kun on valmistautunut hyvin, voi esiintyä rauhallisin mielin. Asiaa helpotti kohdallani myös se, että laulu sujuu. Virrenveisuun johtaminen siis.
Riihimäellä oli vielä tuolloin käytössä myös varuskunnan oma varuskuntakirkko, johon toisinaan kokoonnuttiin hartauselämän viettoon. Käsittääkseni se oli kantahenkilökunnan keskuudessa kohtuullisen suosittu vihkipaikka.
Vierailin usein Veksissä eli varuskuntasairaalassa tervehtimässä potilaita. Matkan varrella poimin usein tuliaisiksi metsäkukkia – hoitohenkilökunnan hämmästykseksi. Kerran eräs toipilas nuorukainen huikkasi minulle, kun olin jo ovella menossa pois: ”Kiva, kun kävit!” Se tuntui palkitsevalta, eivätkä pöpöt koskaan edes tarttuneet.
Alokasaikana olin toki saanut lopulta sitkeän flunssan, mutta voin ilokseni jo tässä kohtaa muisteluita todeta, että kaksi vuotta kotiutumisen jälkeen pysyin täysin terveenä. Ei niin kerrassaan mitään ilmennyt. Ajattelen mielelläni, että armeija teki sen. Että se oli intin ansiota.
Entä muuta? Poikkesinpa päävartioonkin tarkastamaan, miten siellä rangaistustaan kärsivä saman komppanian palvelustoveri voi. Siellä hänen kanssaan samassa sellissä lukkojen takana vietin tovin itsekin, ja mielestäni meillä oli oikein hyvä vertaiskeskustelu. Mitähän hänelle ja muille EK:n pojille nykyään kuuluu?
Kerran taas eräs mukava alikersantti antoi minulle heidän omassa yksikössään pitämästäni hartaudesta palautetta. ”Olitte loistava!” Kyllä, silloin teititeltiin yleisesti ja kyllä, ystävällinen sana lähimmäiselle on kultaa.
Kirjoitin ylös myös siviilin kommentin sotilaskodin parkkipaikalta: ”Voit olla ylpeä itsestäsi, teet Suomelle historiaa.” Kiitos, kätkin nämä spontaanit sanat sydämeeni. Yhä vieläkin ne merkitsevät minulle paljon ja ovat tärkeitä muistoja tuosta erityisestä elämänvaiheesta.
Pääsin myös vierailemaan Riihimäen kuuluisassa vankilassa. Eräs kantahenkilökuntaan kuuluva kai vieraili siellä useamminkin, ja hän kutsui minut mukaan. Tietenkin halusin mennä, en ollut koskaan käynyt vankilassa. Aivan uppo-outoa minulle.
Muistan, miten joka ikinen ovi oli lukossa. Kahvin kanssa tarjotut munkit oli jaettu neljään osaan. Eräs vanki sanoi minulle, että hänestä minä olen vilpitön ihminen. Joo, kyllä itsekin näin ajattelen. Aika lailla totta?
Sellainen erikoinen muu juttu vielä pitää mainita, että armeija-aikaani osui peräti kolmet hautajaiset. Kolmet! Menin kaikkiin asepuku päällä, ks. kuva Anna-Liisa -tädin muistotilaisuudesta.
Murhetta aiheutti myös äidin terveydentila. Jo kertaalleen operoitu aivokasvain, meningeooma, oli alkanut uudelleen kasvaa, emmekä tienneet, miten siinä kävisi. Aika vakavailmeinen nuorihan minä noihin aikoihin olin, ja sille oli syynsä. Äiti eli sitten vielä yli yhdeksän vuotta, eikä kuollut em. kasvaimeen.
Kotiuduttuani päätin vielä hakea Puolustusvoimiin töihinkin, minähän pidin kovasti juurikin noista hartaushetkistä, ym. Sain valtionhallinnon harjoittelupaikan Pohjois-Karjalan Prikaatista Kontiorannasta. Suomeksi sanottuna, toimin käytännössä kesäteologina.
Aamuhartauksia pidin jälleen viikottain, tällä kertaa kuukausipalkalla, joka oli pieni. ”Valtion leipä on pitkä mutta kapea.”
Kävin myös Pohjois-Karjalan Rajavartiossa Onttolassa pitämässä hartauksia ja kirkollisia oppitunteja Rajajääkärikomppanian varusmiehille. Sain näille tehtäville oikein varusmieskuljettajan, ja oppitunti ilmoitettiin minulle asiaankuuluvin menoin.
Sielläkin olin kuulemma ensimmäinen koskaan paikan kamaralla astellut naissotilas.
Ja vielä? Pidän ylipäätään suurena rikkautena, että olen saanut nähdä monia joukko-osastoja. Olinhan varusmiespappina, siis palvelusaikana, komennuksella valtavalla Vekarallakin, kun siellä järjestettiin Puolustusvoimien Hengelliset päivät. Niin ja Lohtajan harjoitusampuma-alueella pääsin myös käymään. Hmm, tässähän olisi enemmänkin muisteltavaa…
Kontiorannan kivan, jopa rennon kesän siunatuksi lopuksi liityin vielä Pohjois-Karjalan Prikaatin Kiltaan, joka nykyään toimii perinnekiltana ja jossa olen edelleen jäsenenä. Killan jäsenyydestä on ollut paljon iloa.
Esimerkiksi kesällä 2025 teimme kiltaretken Mikkeliin, jossa vierailimme Sodan ja rauhan keskus Muistissa sekä Jalkaväkimuseossa. Seuraava retkikohde on Hamina Tattoo, odotan innolla!
Minua kiinnostaa kovasti sotasukupolven ja sankarivainajien muistaminen – älkäämme koskaan unohtako heidän ponnistuksiaan ja uhrauksiaan.
Itsenäisyys tehdään joka päivä uudestaan monin tavoin. Elämän paradokseihin kuuluu, että rauha varmistetaan ylläpitämällä vahvaa sotilaallista puolustuskykyä. Tähän työhön kutsun meitä kaikkia laajasti mukaan.
Kiitän. Armeijassa sanotaan aina: kiitän.
Helena Miikkulainen 